— Ja kaulalla kans! — sanoo frouva.
Hilta näytti.
Mä syynäsin ja oikee sormella koitinki, niin olih! Sinisiä plättyjä siin’oli.
— Mistä n’oon tullu? — kysyyn mä ja kattoon suaraa Hiltaa silmihin.
— En mä tiärä, kun aamulla huamaattin, niin näin — — seliitti Hilta. —
Huun puremia n’oon. On niitä ollu ennenkin — — —
Mutta silloon mä suutuun.
Sanoon suarahan jotta:
— Kuule ny Hilta ja muista se mitä mä sanon. Ja s’oon sitä paljo, jotta täss taloos ei saa huu enää reisuakaa purra! Ja muista se!
Niin sanoon ja lährin kamarihin. Hilta rupes itkiä pillittämhän.
— Huun purema! — jahkuloottin mä itsekseni. — Kyllä se kans keksii ja luuloo mua narraavansa!