Frouva tuli perähän ja rupes meiskaamhan jotta:
— Mitä sä oikee meinaat? Hilta köökis itköö, ku sä tualla lailla puhut.
— Huun puremia ne o — vakuutti frouva.
— Huun puremia! Usko sä vain, mutta mä sanon ny kerta kaikkiastansa, jotta huuta ei ookkaan, s’oon vales!
— Katto sanakirjasta niin näet — sanoo frouva ja meni ja haki
Tiatosanakirjan.
Mä rupesin plaraamhan ja aivan oikeen! Siäl’ on näin:
»Huu-haamu, esiintyy etupäässä yhdyssanassa huunpurema = mustelma ihossa, joka syntyy itsestään; semmoisen kerrotaan tulevan näkyviin läheisen sukulaisen kuoltua. Niinkuin tästä voi päättää, merkitsee huu vainajan henkeä, joka kansanuskon mukaan kävi jälkeenjääneiden sukulaisten luona ja jonka hampaan jäljet olivat huun puremia».
— Siinä ny näit! Luulet täs olevas niin viisas, mutta siinäs s’näit! Ähäh, joko uskot huunpuremhan? Sano ny sä mikä se huu on? — riamuutti frouva.
Mitäs siihen sanoo?
Ei mulla ollu mitään mukisemista.