Mutta kukaa ei puhunu mitää.
— No onkos täälä sitte ketää sellaasta herraa, joka honaa, mitä täs franskan kiälell’ on kirjootettuna?
Ei ollu ketää sellaastakaa.
— No mitä tuhannen juuttahia sitä sitte tällääsiä plakaattia kirjootethan, jost’ei saa mitää selvää? — karjuun mä ja fläiskäsin sen paperin siihen pöyräilen jotta sualakupit poukkooli.
— Mitäs täs ny tehrähän? — kysyyn lopuksi siltä köökkipiialta.
— En mä vaa tierä — huokaasi se.
Silloon mä sanoon jotta:
— Oli ny mit’oli. Mä otan tuasta franskalaasesta kirjootuksesta tuan kaikiista tyyrihimmän räätin — — — tuan tuas, Piff a la pöff sankt Töff — Tua se tänne, nii kattothan, mitä se on, jos sitä ilikees syärä.
Piika otti paperin, pani sormen sen räätin päälle jottei vaan sekaannu ja lähti menemhän köökkihi.
Mä sain orottaa kauan aikaa ennenku tuathin.