Viimmee Isoo-Matti käsitti. Se aukaasi suuren suunsa jotta:
— Jassoo, jotta tuan kans tapella?
— Jees jees! — huutivat ihmiset.
— Oikeenko lyärä surkuamata? — imehteli Matti. — Onko poliisia paikalla?
— Nou polis — huutivat enklantilaaset ja nauroovat mahaansa pirellen.
Samas soitettihin piänellä kululla ja kaikki muut hyppäsivät lavalta pois, n’ottei jääny ku se samppiooni ja Matti, joll’oli vanhat piaksusaapasrajat jaloos ja lakkireuhka pääs.
Samppiooni rupes hyppiä paukottelemhan ja pyärimähän ku kissi kuuman puuron ympärillä. Matti seisoo paikallansa ja meinas ensin niistää nenänsä, muttei se keriinny viälä eres pyhkimhän sormiansa saapasvarthenkaan, ku sai niin jumalattoman mällin leuvan ala jotta lenti ympärinsä ku kapu ja putos lavalta maaha.
Mutta ilmas lentääs se jo manas jotta. — Katto tuata perhanaa, tanan tana — — —
Ja kyllä s’oli ku kärppä heti pystys ja tormootti takaasi lavalle ku jalopeura.
Hairas paljahin käsin sitä samppioonia päästä kiinni ja ruataasi lavahan ku säkin. Ja voi armas jee, ku se sen pläsitti. Löi niin maantulen peijakkahasti jotta s’ei keriinny huutaakkaa. Aina ku aukaasi suunsa, niin taas fläiskähti jotta tukus oli.