Mutta hamphan kolohon pani Mikki senkin asian.
No täs joulun erellä lähti syslunki sitte taas Helsinkihi vähä reiroottamhan ittiänsä ja tuli viikon päästä taas kotia.
Meinas keittää tulijaaskaffit ittellensä ja oli ostanu kirkonkylän pakarista kokonaase fleetupellin.
Teki valkian takkahan, aukaasi pellin ja puhalti kovasti jotta rupiaas viriämhän. Ja rupeshan se, mutta yhtää ei vetäny. Savu tormootti vai tuphan. Syslunki kraapii päätänsä ja manas. Esti harvaksensa ja sitte tihijempää niinku pruukathan ku ei asia parane, vaikka pitääs. Se nykii pellinnööriistä ja tykkäs, jotta sen pitääs olla auki, mutta ku aina vaa paasootti savua tuphan, nii se riipaasi viimmee oikee vihantiästä, n’otta lenti seljälleensä ja pellit ja nöörit tuli peräs n’otta klapaji.
— No sitte on kumma, jos ei ny verä! — tuumas se syslunki — Ku on koko peili irti.
Mutta ei!
Tukus oli ja tupa täynnä savua n’otta syslungin piti mennä pihalle kattomhan.
Mikki-isännän oviklasi oli täynnä suuria ja piäniä naamoja.
Siin’oli fiilipunkin levyysiä ja kissinkupin kokoosia ja ne piänet liputtivat kiältä syslungille.
Viimmee tuli itte Mikki-isäntä portahille ja kysyy jotta: