Ja sitte paukahti, frääsäs ku kissi ja taas nii tihiää, nii-nii-nii tihiää jotta — — fiuuh vaan pani!
Kyllä s’oli hirviää. Ku millää ei saatu sitä pirättymhän.
Mutta viimmeen se sama mestari keksii konstin.
Se komenti miähet hakhon pitkiä kankia ja sitte kaarettihin koko moottori nurin, seljällensä jotta isoo pyärä tuli maata vastahan.
— Kyllä toppaa! — sanoo Jussi mahtavaa.
Mutta niinkös teki?
Joo peijakas, otti ja lähti siitä paikasta kujaa pitki hyppäämhän jotta rapa roiskuu ja isännät peräs.
Saivat onneksi kränkystä kiinni ja tyyrätyksi ojahan. Muotoon s’olis menny, mihkähän olis mennykkää, mutta asemalle päin se ainaki yritti. Kuka tiätää vaik’olis tullu takaasi Vaasahan.
Kun isännät sitte istuuvat oikee joukolla ja koko osuuskunnan painolla sen päällä hyvän aikaa, jottei se pääsny ojasta pois, nii viimmee väsyy peijakas ja pirätti.
Helpootuksen huakaus siinä riihimiähiltä pääsi. Mutta Jussi sai kuulla kunniansa ja kyllä se sen tarvittikin.