— Kippis, äääh.
Ja sitte me jutelthin.
Se kertoo, jotta s’oon tianannu tänäki kesänä hyvin. Tullen mennen. Täältä s’oon kuljettanu Ruattihin kenkiä ja paperossia. Eikä paperossiista mee tupakkiveruakaa kun niitä viää rehellisesti ulkomaille. Ensin sai kruunun laatikosta, mutta ny viimeaikoona vain 50 äyriä. Ruattin pualelle ne piti tuara salaa, mutta ku on tuttuja miähiä vastas ja puplikaaniakin vähä auttaa, niin hyvin s’oon menny. Ruattista on takaasi tulles tuatu kaffia, n’otta sit’ on kaikki mettäkki täynnä Lohtajalta Porihi asti. Säkkiäki on hajonnu ja kaffia niin varisnu pitkin puskikoota, jotta 10 vuaren perästä on kaffipuu yleesin lehtipuu koko venska Österoottenis. Ja hyvinhän n’oon kaupat rotsinhet, eikä voi tullinuuskarikkaa moittia. Frii kaffiis ovat pysynhet ja saanhet vähä tupakkirahojaki.
— Mutta paljohan n’oon poliisit ja tullimiähet saanehet sun tavaroostas takavarikkohonki —
— Hui hai! — Ei muuta ku se mik’on meinattuki. Kattoos, s’oon sillä lailla, jotta mä pruukaan panna pari apulaastani 10—12 säkin kans erellä kulkeehe ja iasti tuloo vasta peräs. Se syättivehes ajaa sitte niin likiltä rullipaattia, jotta vissisti äkkääväkki. Tullilaivas nousoo aikamoone metakka jotta.
— Siru siru, faananamma tuusan juttan, sisoh salakuljettajia!
Ja sitte ne panoo moottoripaatin merehe ja siihe hyppää 2—3 tullijunnia pyssyt käres ja huutaavat jotta:
— Seis seis elikkä me ammumma.
— Ja mun poikani syöttipaatis nauraa pihistäävät jotta:
— No nyt ne lähti. — Mitä nuaren ampumisesta! Ei n’oo ikänä osannehet.