Kauppaneuvos Tukkunen kynsii päätänsä ja funteeras. Viimmee muisti
Luannon kirjasta yhren kuvan ja huurahti jotta:
— No mutta s’oon sitte vissihin ilves!
— No jyst jyst, nyt mine muista, kattluu — se ole soomekeele ilveskissa, juu, nii se ole. Täälä oli yks postifröökynä ja sen nimi ole Ilves. Se elä puu ja freesata. — —
— On kovasti verenhimoone ja raateleva peto — muisti kauppaneuvos
Tukkunenki jostaki kirjasta lukenehensa.
Kauppaneuvos Tukkunen päätti heti, jotta hän sen nahaan ostaa, maksoo mitä maksoo.
— Mine takto maksa sata markka — seliitti herra Latukooli.
— Nej, tvoo huntra markka — vaativat myyjät, jot’oli kaks.
— Minä maksan sen kaks sataa — sanoo kauppaneuvos, veti lompsansa framille ja töyttäs kaks saranmarkan rahaa toisen miähen käthen.
Ja se ku sai rahat, niin vähä äkkiää pisti plakkariin ja molemmat lähtivät siitä paikasta sellaasella kiiruhulla jotta kaatoovat Isonjoen äijän puufati- ja voiaskitapulit pitkin toria. Juaksivat vosikkaan sivuutte Teräksen tyä ja siitä Tikanojan kulman ympäri ja vasta Norrkraanin kellosepän klasin nurkkahan pysähtyyvät, jottei nähtääsi; ja nauroovat nii mahan täyreltä, jotta Norrkraanin mestarin kaikki 77 seinäkelloa meni prilleehi ja rupes lyämhän, vaikk’ oli vasta varttia vailla.
Sillon Norrkraanin mestari hyppäs pystyhy, otti varsiluuran, tormootti pihalle ja huuti jotta: