— Älkää tulko! — Yksin mäkin verän — kiljuu Taavetti.
Ja kyllä ne vetiki jott’oikee sätii ja prätii ja päältäkattojakki ähkyvät tahris.
Kerraasti meinas Koljaatti vähä petrata otettansa. S’ei havaannukkaa ku otti ja sylkääsi kourihinsa — ja pottu jäi Taavetin käshin, n’otta Taavetti kuuppas pyäriensä penkkien välhin.
— Saikkos pihkanoukka! — hihkuu Taavetti pottunensa ja lippas ovesta pihalle.
Ja Koljaatti peräs ja koko arvoosa yieesö Koljaatin peräs kattomhan kuinka siinä käyrähän.
Siälä pihalla se Taavetti vasta ilon piti. Se hyppii ja hihkuu ja aina välhin ryyppäs potusta ja ähkääsi. Ja Koljaatti koitti haparoora sitä korvista kiinni, muttei saanu, ku se Taavetti oli niin vikkelä justhin ku orava.
Sitte sekaantuu jo muukki kuurtanhelaaset asiahan ja haukkuuvat koko Kontoperän eristys- ja sivistysriannot akkaan fläsinööksi. Sanoovat jotta:
— Tualla lailla kohrellahan ku kuurtanhelaaset luloovat joskus Alaurellc viaraaluretkelle. — — Mutta ettäpäs piisannehet! Ei eres teirän Koljaatti piisannu meirän pikkuuselle Taavetille.
Ja lähtivät pois koko juhulista.
Mutta se Koljaatin häviö harmitti niin Kontoperääsiä, jotta haastoovat
Taavetin vastaamhan käräjille, jotta sill’oli olin muka viinaa potus.
Ja se oli vales niinku Taavetti sanooki jotta: