— Kaljaa s’oli, kyllä mä itte tiärän, joka mä sen joinkin.
— Mull’on toristajat — rupes Koljaatti änkkäämhän.
Tuamarin piti lykätä jutun toishen kerthan ja siit’on ny jo pari viikkua sitte ku s’oli uurestansa käräjis.
Koljaatin toristajat sanoovat jotta:
— Pontikkaa s’oli, me näimmä, s’oli valkoosta.
— Mitä näittä? — huuti Taavetti. — Kun pottu oli musta — eikös ollu, häh?
— Olihan se — — —
— Ja t’olitta ainaki kuuren sylen pääs, ja oli pimiä ilta, nii mitä te näittä? — Kissinhäntiä te näittä — — kiljuu Taavetti.
— Tuata, tuata — koittivat sen Koljaatin toristajat sanua. — Mutta ainaki tämä Taavetti ähkyy nii justhin ku — —
Silloo tuamari suuttuu ja sanoo jotta: