Jaakkoo oli vääräsäärine silloo niinku nykki. Oli hiljan saanu klaffipöksyt, john’oli tinaknapit. Mutta Jaakoon peukalo ei silloo viälä pryhränny knappia aukaasho. Ja sitä varte seisoo Jaakkoo monta kertaa merkillisen vakavana suurella porraskivellä, hyvin käsittään, kuinka voimatoon ihmislapsi on luannonvoimaan eres.
Mutta osas Jaakkoo jo silloo muitaki konstia. Se sanoo kelle vain viirestä pennistä että:
— M’oon kolomen vuaren vanha!
Ja Kotoluhran puarifröökynän, Naiman kans, oli Jaakoolla sellaane sopimus, että Jaakkoo tallusti joka päivä puarin oven taa ja takoo pikkuusella nyrkillänsä ovhe nii kauan, että Naima kuuli ja tuli kysymhä että:
— Kuka tiälä kopittaa?
— Jatka! — sanoon minä.
Silloo aukeni aina ovi, ja ku kynnys oli korkia, ei siitä päässy ylitte muuta ku yhrellä lailla. Mä pirin molemmin käsin kiinni toisesta ovenpualiskosta, nostin toisen jalaan kynnykselle, sitte haararreisin istumha ja ylitte. Ku mä sitte vähä kokotin ja sanoon:
— Notta Jatkaa!
Niin Naima-fröökynä nosti paakalehen tiskille istumha. Sitte se kysyy:
— Mikä on Jatkan nimi?