Ja kun mä sanoon niinku pitiki, että:
— Jatka!
Niin mä sain suuren fiikunan. Ja mitä sille piti tehrä, sen mä tiäsin sanomata.
Ku Naima sitte sai pussata Jatkaa poskhe, nii se maksoo aina yhren fiikunan. Ja ku mull’ei silloo ollu viälä oikee räkninki selvillä, nii se pakkas fuskaamha.
Sellaasia ne naiset sitte ovat! Pettäävät miähiä jo piänestä asti.
Ho-hoi-ja-jaa!
Ei puarifröökynät enää nostele Jaakkoja tiskille, eiväkkä pyyrä fiikunoolla poskelle pussata, vaikka kyllä saisivat.
— — —
Se oli joulun aikoohi.
Ja sitte tehthin meillä yhtenä päivänä lahtia. Tapethin se suuri sika, jota m’olin ollu monta kertaa sianketas luuraamas karsinan raosta, ku äitee antoo sille syämistä.