Ja sitte oli istunu ja orottanu.
Pannu oli porisnu ja pirisny ku mötiääne ja yhtäkkiä rupes niin kauhiasti truiskimha kaffia trnutusta ja pirisemhä ja prätisemhä hellankannella, n’otta s’oli aiva kamalaa.
Se oli faarttannu heti pystyhy ja ruvennu repimhä paljahi sormin kaffipannun hattua irti, mutta kun s’oli niin lujas, niin ei saanu.
Se oli meinannu puhaltaa pannuhu niinku oli nähny akanki tekövän aina kun kuahuu.
Ja pannusta pruuttas aina vain niinku häkää.
Kuinkaha siinä sen klenkahutti sitte niin jotta koko pannu putos laattialle. S’oli hairannu härisnänsä siihen kiinni ja meinannu nostaa takaasi hellalle, mutta niin oli polttanu hyppyysiä jotta se putos uurestansa ja meni pyäriensä pitkin köökin laattiaa.
Siin oli sitte sen kaffinkeitto ja kokkaroomine. Oli noennu nii käpälänsä, jotta naamaski oli nokia viälä aamulla kun tuli toimitukselle.
Ja voilla oli voirellu sormiansa.
Kyllä ny tunnustaa, jotta hyv’on akka olemas kaffinkeitos.
Mutta mitähä sen frouva ny sanoo, kun se tuloo kotia ja näköö, jotta kaffipannun pohjas on isoo lommo ja maito niin muijonnu hinkin pohjaha, ettei sitä saa tikullakaa pois.