Ja ku se m atalajalkaasin ja vääräsäärisin flikka, jok’ei oikee tahtonu eres päästä juaksemha, mulkaasi taaksensa niin — — —
Se valkoone haamu hyppäs klasista pihalle ja lähti perähä ku tuuliaaspää.
— Huii, sus siunakho, ny se tuloo —
Ja se tuliki aina vaa likemmä. Ei auttanu huuto ei siunoo. Se tuli vaa. Hairas kiinni sen matalajalkaase flikan pyärästä, huuti, huitoo ja nykii.
— Aauttakaa, aauttakaa, hyvät ihmiset, se syää mun ja viää pyärän, herrenjee, nähköhö sentähre — —
Mutta ne toiset menivät vaa kiäli pitkällä n’otta piaksut paukkuu ja se onnetoon matalajalkaane flikka jäi yksi tappelho sen kummajaasen kans pimiähä yähö.
Kummajaane repii ja riipoo takapyärästä ja flikka itkien, kinnas etupyärästä. Molemmat huutivat oikohonsa.
Viimineen muisti flikka, jotta kummajaaselle pitää lukia rukouksen eli siunata ittensä. Ei se muutoo ihmistä jätä. Ja silloo siltä flikalta pääsi itku. S’ei osannu yhtäkää rukousta. Ne se oli polkannu kaikki päästänsä seurahuanehilla ja tyäväentaloolla. Härisnänsä se koitti eres siunata. Kiljaasi jotta:
— Pty ptho pahahenki, erkane minusta kärmhen sikiö! — ja sylkäsi kummajaasta silmille aika klöntin. Kuinkha rookaskaa tulla nii kamalan suuri klöntti, mutta se auttoo!
Kummajaane päästi heti irti ja rupes pyhkimhä muatuansa. Ja silloo flikka hyppäämähä! Meni n’otta maantiä pöläji.