Ja vaikka valakia oli tarttunu uunin hiilistä, niin trenki junkkari vain intti, jotta Mantan häntä oli ottanu valakian jo aamulla, kun se lasketteli istuhallansa.
PLUMPÄRIN PAATIN PAIKKOO.
Oottako kuullu, jotta herra Plumpäri on ruvennu paikkaamaha paattiansa?
Plumpäri oli pyhänä promeneeraamas rannalla päi ja muisti, jotta sill'on paatti. Plumpäri meni kattomaha, onko se paatti maalla vai meres. Syksyllä 5’oli joka toine päivä rannalla joka toine pohjas.
Nyt s’oli rannalla ja makas pohja ylhäppäi. Mutta sen pohjaha oli ilmestyny sellaasia reikiä, että Plumpäri aiva hämmästyy ja rupes jo funteeraamha, että eikhä tua peijakas vuara? Ku molemmat nyrkit sai pistää yhrestäki reijästä sisälle ja toiselta pualelta mahtuu Plumpäri pistämhä päänsä reijästä sisälle. Eikä trengänny hattuakaa ottaa pois.
— Tjaa, ja tyyriki on pois! — sanoo Plumpäri totisena. — Töihi täs pitää ruveta. Tukkia nua reijät, muutoo taitaa kastua pöksyt, ku taas lähtöö seilaamha.
Plumpäri istuu kivelle paattinsa äärehe, pisti paperossin suuhunsa ja oli nii syvis ajatuksis, ettei muistanu panna siihe valkiaakaa. Kattoo vaan paattia ja imi kiivhasti paperossia. Se ajatteli, ajatteli niin perinpohjaasesti sitä asiaa, että istuu kaks tiimaa eikä nousnu kertaakaa ylähä.
Sitte se nousi, nakkas sen paperossin menemhä ja oli pukattavinansa viimmeese savun nenän kautta uloos, vaikkei savua tullukkaa. Tuli vain kirkas vesitippa nenän päähä ja sen Plumpäri korjas heti nästyykillä plakkarihinsa. Sill’on sellaane herramaane tapa, jotta kaikki mitä nenästä heruu, niin plakkarihi.
Sitte Plumpäri lähti kotiansa ja sanoo frouvallensa, jotta:
— Huamis-iltana mä rupian paattia paikkaamha ja s‘oon sitte vissi se.