Vasta hyvän äijän perästä muisti krääkäästä.

— Huh huh! — hoki ja koitti nostella kinttujansa. Haparootti ympärillensä, että jos pois pääsis, mutta milläs tuli, kun ei oo siipiä?

Vaikk’olikin paksut villasukat ja kaks lämmintä aluushamesta yllä, pusuri ja tikkutröijy ja sellaane kissinnahkaane kaulus, kun ny pruukathan, ja viälä rasat käsis, niin raistelohon rupes, ku vyätärööhi asti kylmäs prunniveres seisoo. Jähtyy siinä paikat ja itku pillahtaa tyrniältäki flikalta joko sitte tältä, jok’on hellälluantoone.

Rupes haikiasti huuthon apua, mutta mitäs taloonväki kuuli, joka nukkuu ja hornas, jotta piinnurkat täräji.

S’oli kauhia paikka. Se flikkaparka itki ja huuti ja oli aivan vilunsinine joka kantilta.

Ajatelkaa ittekki, että seisua neljättä tiimaa jääkylmäs veres prunnin pohjas yäsyrännä.

Siinä väsyy jo seisomhankin. Ja istua ei passaa.

Vasta tuas viiren aijoos, kun isäntä tuli portahille, kuuli se uikutesta prunnilta päin ja harppas kathon. Tunti sen flikan sinne prunnin pohjaha ja voi kun se suuttuu!

— Sen taanaasiako sä meirän prunnis teet? Eikö sua ny mualla nährä? Kun on muutoonki vähä vettä ja senkin sun ny piti mennä tuhraamha.

Ja perää siin’olikin isännän puhees. Mutta kun flikka pyyti ja rukooli, niin pitihän sen siältä saara pois. Trengin kans isäntä sitte yhres vinttas prunnin saloolla sen ylähä. Flikk’ oli niin kontas ja tankis, jotta hätinä sangoon krivas pysyykää. Niin turtana ja kohmetuksis oli koko kruppi, jotta lohnas ja monien fällyjen alla piti isännän lähtiä sitä kotiansa ajamaha.