— Jahah, vai tehrähä teillä makkaroota — sanoo emäntä ja rupes ettimhä jotakin pöytäloorasta. Ettii ja ettii ja sanoo lopuksi että:
— Em mä tiärä, mihkä ne meirän makkarammitat ja kiskonkaavat ny on oikee joutunhet, kun ei niitä näy mihnää. — Meestä koittaa Jatka kysymhä Heikin tuvasta. Eikhä niill’oo tallella.
Mä lährin Heikin tupha, mutta pimiäs porstuas hapuullesnani ovenkripaa, kaatoon korennon sellaasella kolinalla, että ku emäntä aukaasi oven ja mä pääsin pualikuallehena tupha, niin en muistanukkaa enää, mitä mun piti pyytää.
Piti lähtiä kotia ja kysyä äireeltä mitä se olikaa.
— Jaa, niin! Makkarammitta ja kiskonkaava — lährin iloosisnani takaasi Heikin tupha hokien: makkaramitta ja kitkonkaava, mattaramitta ja kitkonkaava, kitkonmitta ja mattarantaava.
Mutta Heikin emäntäkään ei löytäny makkarammittaa eikä kiskonkaavaa! Ei mistään, vaikka se ettii ylisängyt ja klaffipiironginki. Aukaasi kellarinluukunki ja mun piti konttia kellarihi kattomha, jos n’olis puronhet sinne. Mutt’ei niitä ollu siäläkää.
— Jaa mutta, nyppä mä muistanki, että meirän makkarammitta ja kiskonkaava on Antin tuvas laihnalla. Ne haki täs menhellä viikolla Antin tuvan pikku-Antti, eik’oo viälä tuanu takaasi. Lähre ny Jatka nopiaa Anttihi ja sano, että s’oot tullu hakho Heikin makkarammittaa ja kiskonkaavaa, ku teillä tehrhä siammakkaroota. Siältä sä ne saat.
Ja minä poika lährin. Tulin Antin tupha ja ajoon asiani ku miäs.
Emäntä käsitti heti ja sanoo että:
— Joo, kyllä meill’on makkarammitta ja kiskonkaava. Käys Fiikee hakemas ne tualta maitokonttuurista. Jos Jatka olis hyvä ja tulis istumha tänne lavittalle niin kauan kun Fiikee ettii.