Eikä se mumma liioon tuntenu koko kräätäriä. Tiäsi vaan, jotta mökis jokin asuu.
Sitte se leskimumma tuumas jotta:
— Oliskahan se isäntä, jolta mä mökin ostin, pettäny mua. Jos seinähirret olsivakki kovaa lahot?
Ja sitä se mumma funteeras niin kauan, jotta viimmeen ettii kuustuumaasen rautanaulan ja lähti iltahämyys koittelemhan uuren mökkinsä seiniä.
Se turkinpunaane kräätäri, jok’on kovasti ajatellu paljo asioota ennenku siitä äkkijyrkkä tuli, tuumas nykkin parastaikaa sitä menettelytapapropleemia n’otta s’oli aiva kipparas pöytänsä päällä klasinviäres ja justhi luuras klasia vasthan yhren kapitalistin uuren housunpultun läpitte jotta:
— Tulikaha tua sauma ny suara — —
Kun se samas näki sen vanhan koukkuleuka akan tulovan suuri rautanaula käres aiva ku lahtari pistinhyäkkäykses suaraa kräätärin mökille.
— Siunakkohon! — kalpeni kräätäri n’otta se tuli aiva valkooseksi.
Pöksyt putos käsistä ja sakset pöyrältä.
— Nyt ne lahtarit hyäkkää — kiljaasi kräätäri, pyärtyy ja putos pöyrältä. Mutta sen otti lonkkahan niin kipiää, jotta se heti virkos.
— Akka, akka, prässirauta tänne! — karjuu kräätäri. Ny ne hyäkkää.