Enkä makkara kaulas kulkenu!
KLOPIKAT HÄJYYLEMÄS.
oottako kuullu, että täälä Härmäs sattuu sellaane noloo asia, että kaks poijan-mälkkiä ryyppäs ittensä pöhnähä ja rupes häjyylöhö kun oikeen ennenvanhaan miästen parahat.
Oikeen yltääset meinasivat tehrä ja näyttää, että Härmän veri ei vapise. Mutta noloosti niiren käythin, kukoonpoikaan.
Toisen nimi on Aaprahami ja toisen Jaakoppi, vaikkei niitä niin sanota. Mutta kirkonkinjoos niiren nimet on niin ja kun täs retuutis tulee kirkonkirjakin ethen ja muita papillisia asioota, niin m’oon päättäny, että sanothan ny kumpaaki oikeen kirkonkirjaan mukhan.
Niin, siit’ on ny prisiis ku knakutettu viikko sitte, lauantakia vasthan yällä, kun ne lähtivät häjyylöhö. Olivat ensin ryypännehet siälä Matonevan mökillä oikee vattantäyren ja sitte tullhet juavukshin. Trossaalivat siinä aikansa ja leveelivät, niin niskakarvat nousivakkin niin poikaasilla, että päättivät lähtiä kirkonkylällä häjyylöhön. Ja sen päälle taas ryypättiin. Mutta sitte pyhkääsi Jaakoppi takinhialla suupiältänsä ja sanoo:
— Soh, Aaprahami, ny lährethin! Hih! — sanoo ja poukahutti kun fiäteriillä.
Jaakoppi kiataasi kätensä Aaprahamin kaulan ympäri ja se voorostansa hairas Jaakoppia vyätäröösistä niinku pruukathan, kun häjyylöhön kerran lährethän.
Ja ku Jaakoppi, jok’on oikia härmälääne, Härmäs syntyny ja kasvanu, kirrasti hampahia, lasketteli sinisenpunaasia sarvipäitä senku kerkes että käry nousi, ja taitavasti ja taatia kyykähytti ku remmiillä vain — niin Aaprahamiakin jo hirvitti.
Eikä se Aaprahami osannu eres pretkahuttaakaa. Kun yritti nytkähyttää, niin pyllähti isthallensa ku säkki. — Siitäki sen näki, ett’ei s’oo se Aaprahammi Härmästä kotoosi. Mikhän on tuulentuama, ylimaalaane, kun ei taira prekkaallakkaa.