Ei sattunu olho isäntää kotona. Oli vain emäntä ja kakarat päinsä.
Emäntä oli justhin panemas koivuusta halaaspualta hauretvesiparan ala
kun häjyylijät tryyköttivät tuphan. Emäntä katteli horvin aikaa pitkää
Jaakopin hyppimistä laattialla ja tuumas sitte että:
— Vai on Matonevan pikku-Jaakkoo kans ruvennu häjyylemähä ku oikee raavahat miähet? Ja oikeen miähenvastusta kulkoo kyselemäs! No on sulla luantua!
— Heleijaa! — hihkaasi Jaakoppi. — M’oonkin vaan sellaanen pikkuunen poika siältä Matonevan parthalta. — — —
Ja kyykähytti taas mahtavaa.
Silloo hairas emäntä sen koivuusen koippuran ja sukaasi sillä Jaakoppia nii leuvoolle, että se meni pyäriensä kun kapu ovensuuhu. Ja kyllä kans löyti oven pihalle, ennenku emäntä kerkes toista kertaa kalahuttaa. — Aaprahami, jok’ oli seisonu ovipiäles koko aijan, livahti porstuaha het ku se näki emännän haloon heilahtavan. Ja paras oliki. Siitä emännän haloost’ olis piisannu lämmitestä vaikka viälä Iisakillekin — ja vaikka koko Israelin sukukunnalle.
— Ei nuasta akoost’ o mihkää! Ku peijakas tärähytti halooll’ ett’en yhtään hoksannukkaa — yritti Jaakoppi seliittää, pirellen leukojansa. — Ja kuka sitä ny akkaa viittis puukoolla lyärä? Olispa huano! — jahkaasi lopuuksi.
Lähretthin taas. Mutta se siitä emännän mällist’ oli apua, että karjumine ja kiljumine lähti Jaakopista nyt oikee syrämmen pohjasta. Se helppas ja nostatti samalla luantua.
Tulivat sitte pappilan kobralle ja siinä meni Jaakopin sisälle itte piru niin kauhialta kun se kuulostaaki sanua.
— Nyt tehrähänki se, mit’ei Härmäs oo ennen tehty! Menhän häjyylöhö pappilahan! Sit’ ei tehny itte Isoo-Antti eikä Rannanjärvikään, mutta nämä poijat tohtii — trossaali Jaakoppi.
Ja menivät kans. Suaraa pappilan suurehe salihi syränyällä. Ihmiset ja akat siunas ja varjeli kun Jaakoppi ja Aaprahami ilmestyyvät ramat kaulas. Häntä truutulla juaksivat pakhon.