Silloon jualahti papin pääs asia.
— Ei oo muuta suuhu pantavaa kun limunaatia — sanoo pappi.
— No, tua sitä, meill’ on ainaa omasta takaa, niin pistethän täs plöröksi — komenteli jo Aaprahamiki, kun näki, ettei papist’ oo tappelumiäheksi.
Pappi meni tuvan pualelta hakho limunaatipottua ja samalla käski piian juasta naapuritaloohi apua pyythö. Itte lähti takaasi salihi limunaatipottu ja klasi kouras. Kaatoo miähille tasapäät täythö ja rupes kirjootho sitä Matonevan poikaan papintoristusta.
— Ja paa siihe, että Aapram ja Jaakop, reirut poijat Härmän Matonevalta, ovat syntynehet ja komjasti elänehet, eikä kummallakaa oo rupulia ollu. Ja puhrasmaineesia ja pulskannäköösiä miähiä, niinku pastori voii sen ittekki toristaa — saneli Jaakoppi.
Mutta papinkirja ei ollu viälä aiva valmis, ku pappilan salihi astoo pari isäntämiästä ja silloo meni Matonevan komjaan poikaan suukku äkkiää knappihi. Ja vähä suijaa olivakki.
Isännät ottivat Aaprahamia ja Jaakoppia kraiveliista kiinni. Eivät paljoja puhunehet, mutta käpälööttivät poikaasia eri lailla. S’oli sellaane peset Matonevan poijille, ettei se siitä enää petraa. Olivat niin hippooseksi hiarottuja ku lamphannahkaane tupakkimassi.
Mutta fankiföörärihi komjasti nämäki rääpööt viäthin ja raurat saivat jalkoohinsa, ku oikee aikamiähet.
Ja s’oli liika suuri kunnia sellaasille klopiille.
Tunkiolle olis saanti paiskata.