Mutta sitä minä imehtelen, että kuinka siälä Härmäs voii olla ja hengittää sellaaset miähet, jokka kulkoovat kaatelemas ihmisten haavanvoithet maaha?
Vähemmästäki on miähiä lakanoolla kannettu.
Em mä sitä sillä sano, ettei kialtolaki hyvä ja paikallansa olsi, mutta että härmälääne rupiaa poliisin trengiksi! Se on poijat liikaa! Siihe virkha on muita, halavempia — — —
Poliisi on poliisi. Se pitää olla. Sill’on oma virkansa ja hoitakhon sitä. Siit’ei oo pahaa sanomista. Mutta että ruveta poliisin trengiksi, ehrontahroon passaripoijaksi, siihe koiranvirkha ei ainakaa enne oo Härmästä miähiä liienny.
Toista s’oon reiru tappelu. Siitä minä sukuni tunnen. Se friskaa, ku vähä kupithan.
Ny on taas pitkästä aikaa ollu oikia reiru härmälääne tappelu, johna sukukunnittaan lyäthin puukoolla ja seipähillä.
On se Erkki poikaa! Kun oli jyviä viämäs asemalle ja näki sen Rajalaasen sukuunensa tulevan, niin — hevoonen poikkipäin tiälle! Tiä tukhu ja puukoot käthe! Poikaaset katkoomha seipähiä!
Muttei oo Rajalaasekkaan Nauku-Maijan poikia.
— Pois tiältä Erkki kopukkoones elikkä putuat orrelta! — huutivat.
Ja sitte lyäthin! Sit’ oli ilo katteila. Puukoolla sen ku kerkes ja aina välihin seipähillä.