— Täs s'oon se kotielään, jota ihmiset hevooseksi puhutteloovat — sanoo
Kuustaa. Tällä hupalla passaa päästää silmät ummes pitkin ja poikin.
Airasta ylitte ja joesta poikki!

— Ep peijakas ajakkaa joen poikki — huuti mustalaane. Saat tuhannen markkaa ja tämän mun hevooseni iliman jos ajat!

— Kättä päälle! — sanoo Kuustaa ja käänti het töyrää alha, että moljahti.

Kahren sylen pääs rannasta rupes hevoone jo uimha ja Kuustaan perä kastuu.

Sitte tuli purotes. Kärryt uppos ja Kuustaa plumsahti pohjaha. Hevoosen pää vain näkyy.

Jos siinä ny olis ollu miäs mistä kirkolta hyvänsä, paitti Härmästä, niin sinne olis hukkunu kun torakka harikkohulikkaha, mutta Kuustaa oliki Härmästä.

Se kaahasi kahrereisin hevoosen selkhä, sivalti puukoolla hihnat poikki ja uii orhillansa »yli Veikselin kun pitoihin vaan» — niinku laulus laulethan.

Ja mustalaane maksoo 1.000 mk. manas että sätii ja rupes päästelöhön aisoosta kopukkaansa.

Mutta Kuustaa sanoo että ei oo pieksunahaan puutetta taloos eikä kärryys tilaa hevooskonia kuljettaa. Pirä kopukkas!

Sellaasia n'oon härmälääset. On niillä suuta jos on päätäki.