Se oliki niin nutuusta ja rutuusta se elämä täs loppuaikoona, jotta sarvijokiset pakkas tulhon liika krätyysiksi.
Mutta sitte tuli erinomaane siipyläänen kuppari, hiaroja ja povari ja ny on sarvijokelaasten kruppi taas kovasti liantoone ja hyväs voinnis. Ei vaivaa enää kihti ei romotiisi. Lonkkapistoksistaki on päästy. Eikä sillä hyvä, että se siunattu siipyylääne kuppari hiaroo, kuppas ja imi kuppisarvillansa pahan veren sarvijokelaasista seljän kautta uloos. Se viälä povas kaupanpäälliseksi ja kattoo kärestä. Mutta kaffinsumppihin s'ei kuulemma saattanu kattua ollenkaan. Ne se litkaasi menhön poroonensa.
Ja kyllä se akka vain tiäsiki. Oli tarkasti kullekki neuvonu varoomha yhtä ristinveristä miästä ja punaveristä naista, jokka pakkaavat Sarvijoellaki tukkimha pariskunnan välihi. Paljo ilua ja vähä muresta oli kullekki luvannu. Ja markan pistäny tarkasti aluushamhen plakkarihi ja vakuuttanu, jotta hyvin menöö.
Ja hyvinhän s'oon sarvijokelaasten mennykki. Ei voi moittia. Kaikkien muiren, mutta sen Tuamahan käythin vähä huanosti.
Sitä ku se Siipyyn flikka hiaroo nii, että Tuamahan syrämmes tuhahti rakkaus aiva ilmi liaskaha. Ja paloo, n'otta käry nousi. Sen rupes silmät lirutteloho ja lakkinsakki tälläs kallellensa.
Tiätää sen ku sellaane mailmankuppari ja hiaroja ottaa poikamiähen siltä kantilta katteltavaksensa, että miähen ittellensä hiaroo, nii turhaa siin'on vasthan prätkytellä.
Se oli se Siipyyn flikka hiaronu sen Tuamahan niin ympärinsä, n'otta aivan oli Tuppu-paraan pää klenahrellu.
Ja ku Tuamas oli niin fletkooksis, ettei mistää tiänny, niin oli ottanu Tuamahan syrämmen oikee käthensä ja knäpähyttäny siihe kuppikirvehellänsä kauhiammoosen ja syvän rakkauren haavan.
Siit'oli juassu kamalasti verta ja Tuamahan oli lyäny niin heikoksi, jotta siinä paikas oli kosinu sitä kupparia.
— Eikä se hieroja-flikka ollukkaa pannu yhtää vastha. Oli laulaa helähyttäny että