Se laski jotta ku se jättää sen naulavaunun niille virolaasille ja ostaa Helsingis vai yhren vaunun nauloja, kun ei se enempää tarvittekkaa, nii se voittaa siinä kaupas pualet. Ja olihan se selvääki, ku kerran vaunun ylituaminen olis maksanu yhtä paljo ku kaks vaunulastia Helsingis.
Ja nii kans teki. Sanoo virolaasille jotta: saatta pitää.
Ku Kaaleppi sitte pääsi Helsinkihin, nii kannattihan sen vähä juhlia ku tianas siinä kaupas vaunulastin nauloja. Ja ku se sitte viälä Kämpis sitä asiaa ajatteli, nii se sai toisen loistavan ajatuksen jotta:
— No saamari! Min’en ostakkaa niitä nauloja täältä Helsingistä, m’ostan ne Oulusta ja säästän frahrin! Sen sijahan, jotta täältä Helsingistä maksaasin vaunun frahrin Ouluhu, nii saan sillä rahalla hyvinki ne kaks kuarmaa nauloja, jokka mä oikiastansa sitä tupaa varten vai tarvittenkin — — —. Ja ku tarkasti räknää, nii silloohan ne naulat ei maksa mulle mitää, n’otta täs tianaa ne naulat aiva ilmaaseksi.
Ja sen päälle ny ainaki kannatti ryypätä, ku sai ne naulat lopuksi aiva ilma. N’otta s’oli purkista tulua koko reisu.
Sellaane oli Kaalepin kuulunsa naulanhakumatka.
Täs sotavuasina joutuu Kaaleppi hoitamhan Saukosken kunnan sotkuusia elintarves-asioota ja teki sen kunnollisesti ja tunnollisesti. Antoo kimpalhen sokuria aina sille joka tarvitti. Toisille ei antanu mitää, ku ei sitä kaikille räkänny, eikä kaikki sitä tarvinnukkaa. Kaaleppi tunti nii kuntalaasensa, jottei siinä tarvinnu mitää kirjaakaa pitää. Ja kaikki saukoskelaaset olivat tyytyvääsiä osahansa, oli se sitte vähä väheet eli eneet.
Mutta sitte ne elintarvesherrat Helsingistä kirjoottivat Kaalepille jotta pitääs saara tilit.
— Mitä tuhannen tiliä siinä tarvithin, ku kaikki on menny jämttisti, eik’oo millää tahtonu piisatakkaa! — kirjootti Kaaleppi vasthan.
Mutta tilit ne ryäkälhet vai vaatiivat. Ja lährettivät yhren herran
Saukoskelle tiliä tarkastamhan.