Sorankylä on Lapin pääkaupunki. Siäl'on uusi kaunis kivikirkko ja sen viäres hautuumaan lairas kyyhöttää vanha pikkuune ränstyny puukirkko, vanhan Lapin emäkirkko. S’oon ainaki kolmesataa vuatta vanha. Sorankyläs on valtion ylläpitämä Lapin sairaala, johna lappalaasekki kulkoovat plaastaroottemas kroppiansa. Mutta vähä siälä kulkoo sairahia. Ne syränmairen ihmiset koittaavat huusata itte ittiänsä ja luattaavat enempi noita-akkoohi ku tohtuuriihi. Jos ei tauti noitumisella erkane, niin s’oon kualemaksi, eikä siinä silloo auta vastahan harraaminen.

Sorankyläs on viälä sähkölennätinasemakin, postikonttuuri ja apteekki ja pari suurta kauppiasta, faltesmanni ja poliisi, n’otta se hyvinkin vastaa pikkuusta kaupunkia. Ja Lapin oloos s’oon sama ku Helsinki. Talvisaikhan hakoovat erämaan asukkahat poroolla kaikki kesän tarpehensa Sorankylästä. Silloo näköö siälä suuria pororaitoja, niinku ne sanoo porolaumoja, joilla verätethän kuarmia. Monta kymmentä porua kulkoo perätysten vetään pulkkaa eli ahkiota, jok’on ku poikkisahattu venes.

Soränkylän kunta on Suamen suurin kunta alaltansa. S’oon melkeen pualet Vaasan läänistä ja asukkaita on vain 7,000, n’otta kyllä siin’on lääniä jokahittelle käännyskellä vaikka vähä leviämmäättekki. Maanviljelystä siälä ei juuri olleskaa harjooteta. Vähä ohraa ja perunaa viljellähän. Karjaa pirethän vain omiksi tarpehiksi ja heinää niitethän luannonluhrilta. Rahat tianathan tukkitöistä, frahrinajosta, mettistä ja mistähän kukin mahtaakaan saara. Jois on runsahasti siikaa, taimenta ja muuta hyvää kalaa. Mettis on lintuja ja muita mettän eläviä, joita ihmiset pyyrystävät pakosta hengenpitimiksensä eikä niinku täälä alamais vain jouteksensa ja lystiksensä,. Saaraksensa ryypätä ja valehrella toisille, kuinka erinomaasia mettämiähiä n’oon — vaikka osteloovat jänikset torilta. Ainaki Vaasan herrat.

Mutta siälä Lapis, siäl’on viälä nykkin oikeeta eläviä karvaasia karhuja ja susia suuris laumoos.

Sorankyläs oltihin kovas töpinäs meirän tulon tähre. Tiätäähän sen ny, ku ensi kerran tuloo sinne Lapin perukoolle oikee kansanerustajia. Tiato tästä suuresta asiasta oli levinny kauas korpihin ja pitkien matkojen takaa oli tullu ihmisiä kattomhan näitä merkillisiä nähtävyyksiä. Kaks lappalaasakkaaki siinä seisoo pyhäputsus ja kirjavis pukimis imehtelemäs meitä ja me tiätysti koitimma olla kovasti tyrmää ja viisahan näköösiä.

Sorankyläs on nuarisoseuratalookin ja sen koivunvesoolla koristellus salis tarjottihin tulijaaskaffit monellaaste pikkuleipään kans. Oli siinä mahtanu olla kova häärinä ja pouket ennenku kaikki kryyterit, kartemummat ja kaneelipurkit oli saatu sinne syränmaahan hommatuksi ja fiinit nisuleivät leivotuksi kansanerustajaan maisteltaviksi. Hyvästi meitä pirettihin, syätettihin ja kaffitethin ja vakuuttavasti kans tuathin ilmi Lapin kansan elinehrot ja avuntoivehet. Merkillistä oli kumminki havaata, kuinka nua kaukaasen, kylmän ja pimiän Lapin asukkahat ennen talourellisia etuja toivoovat henkisen valistuksen apua. Yhteene ja yksimiälinen oli kaikilla toivo, jotta Sorankyläs v. 1922 perustettu kansanopisto otetaas valtion erikoosehen suajeluksehen, niin että sinne saataasihin palkatuksi hyviä opettajia ja voitaasihin antaa monipualista opetusta. Kansanopiston yhteytehen toivottihi isäntä- ja emäntäkoulua, opetusta karjanhoiros ja kotitaloures. Lapin kansanopistolla ei ollu viälä omaa talua. Sitä varte pyyrethin kansanerustajaan myätävaikutusta riittävän suuren valtionavun saamiseksi. (Sille onkin jo myännetty 500,000 mk.)

Toinen suuri asia oli Petsamon rautatiä. Siitä asiasta puhuu vanha harmaahapsinen opettaja-vanhus Kena sellaasella innolla ja vakaumuksella, jotta sai musta ja muista matkalaasista Petsamon raran innokkahia kannattajia.

Sorankylä säilyy retkelääsillä sulooses muistos varsinki siitä, jotta siälä saimma nukkua henkemmä hyväksi kolmatta voorokautta kestänehien ponnistusten perästä. Rovaniämeltä asti oli matka ollu yhtämittaasta menua yätä päivää. Oli torkuttu venehis, maattu pihamailla ja väsytty niin, jotta monen rupes jo muistumhan äitee miälehen. Kun sitte päästihin Sorankylhän iltamyähääsellä ja ohjattihin sairaalahan, johna saimma kukin pehmoosen vuatehen maataksemma, nii jo tuntuu taas ihanalta elämä. Pestihin matkapölyt naamasta ja uni maistuu! Kuus tukevaa tuffaa siinä veti kilvan jyriseviä unia n’otta seinät täräji ja katto kohooli. Sellaane konsertti siinä käyy, jotta tuskin saivat muut koko kihlakunnas unta silmihinsä sinä yänä. Ja sarankilon äijiä ku kaikki oltihin, nii tiätäähän sen jotta kontrapassua siinä pelattihin n’otta kastrullit köökin pualell’ olivat seiniltä puroollehet. Aivan oli aamulla kaikkien nenät paisuksis ja turtana sen hornoon päälle, ku oli nii nenää tutisuttanu. Ei tahtonu saattaa niistääkää. Mutta kyllä kans olimma virkeetä poikia aamulla. Vaattehia tomotettihin, kenkiä plankattihin, partaa ajettihin ja putsattihin erestä ja takaa n’otta m'olimma ku uusia miähiä.

Sitte lährettihin kauppapuariihin tekemhän viimmeeset ostokset, ennenku ihmisten ilmoolta lährethin painumhan Perä-Lappihin, kohre isoon Inarinjärven rantaa. Mikä tarvitti mitäkin, mutta yks oli yhtööstä ja kaikille välttämätöntä. S’oli pikiöljy. Ja sitä sai siälä ostaa oikee puhristettua ja valmihiksi pulloohi pantuna.

Kesä 1923 oli Lapis niinku muallaki kovasti myähääne ja sitä varte olivat hyttyysekki myähästynhet, jottei meill'oIlu niistä juuri mitää vaivaa alkumatkalla. Mutta sitte tuli kuumemmat poutapäivät ja Sorankyläs pakkas jo silloo talloo ruveta vähä manoottamhan, ku puri siältä ja täältä ja ympärinsäkki, n’otta kaikki käsittivät hyvin, jotta ny oli pikiöljyn aika tullu. Ja sitä varte osti jokahinen potun ja suurinaamaasimmat kaks. Mikä tarvitti viälä villakaulahitten, vesitakin, mikä pläkkilaatikollisen keksiä, mutta Kunnallisneuvos osti toista syltä nahkahihnaa, jolla vyätti hyllyvän vattaruutinkiinsa kaiken varalta lujasti kiinni, ku nii kauas lährettiin. Ja paperossia varattihin moneksi viikoksi, n’otta niit'oli viälä takaasitulleski. Sorankyläs on penssiiniasemakin, josta säiliöt täytettihin, ja nii lährettihin hyrräämähän pualenpäivän aijoos Sorankylän hiatakangasta pohjoosta kohri. Eres oli 12 tiiman ajo halki asumattomien erämairen. Koko tualla taipalehella ei oo tiän varres muita ihmisasumuksia ku mitätöön Sattasen kylä parikymmentä kilometriä Sorankylästä pohjoosehen ja valtion rakennuttamat kevaritaloot nuan kahren peninkulman pääs toisistansa. Mutta maisemat on mahtavia ja suuremmoosen suuria, laajoja ja yksinääsiä. Erämaan rauha ja erämaan henki lepää kaiken yllä. Tuntoo jotta liikkuu suuren koskemattoman luannon keskellä, rannattomat mettät ja suat, elikkä »jängät» niinku siälä sanothan, ovat joka pualella ympärillä. Siälä täälä vilahtaa silmhän kiamurteleva joki elikkä yksinääne mettälampi, jonka seljällä näköö sorsaparven soutelevan kaikes rauhas. Taivahan rannalla siintää sinihohtooset tunturit, aurinko helottaa kuumana ja paahtavana.