Hyttyyset seuraavat surisevana parvena peräs. Hyvältä maistaa siinä tuprutella tupakkia pehmooses autos ja pikiöljy, jota pitää tuan tuastakin uurestansa hiarua naamahan, kirvelöö suloosesti poskipäis ja nenäs tuntuu ihana tervan tuaksu.
Kelpaa sitä sillä lailla laskettaa pohjoisnapaa kohri!
KARHUNTAPPAJIA JA LAPPALAASIA.
Sorankylästä Inarinjärvelle ja siitä uutta maantiätä Petsamhon asti on valtio rakennuttanu tiän vartehen siistiä majataloja matkustavaasille. N’oon uusia ja kaiken pualesta mukavasti järjestettyjä kolmen huanehen taloja, jotta niis lystiksensä majaaloo vaikka pitemmänkin aikaa. Eik’oo kovin tyyrihiäkää, kun niis on vahvistetut taksat. Kun taipalehet on aiva asumattomia, nii on majatalojen hoitajiksi pitäny erityysesti palkata väkiä. Akka pitää paria lehmää, jotta saa kaffimaittilan ja maitua, ja miäs kalasteloo ja mettästelöö aikansa kuluksi, ku palkka juaksoo kruunulta. Mutta niin on yksinäästä elämä siälä syränmaan kevaritaloos, ja ei taira se palkkakaa nii häävine olla, jottei tahro kruunu saara sellaasia ihmisiä, jokka asettuusivat palkankaan erestä nuahi komeehi kevaritaloohi hoitajiksi. Mekki rookasimma majataloja, jokka seisoovat aivan kylmillä, kun ei ketää oltu asumha saatu.
Kyllä siinä tuli ajatelleheksi, jotta tänne sitä pitääski siirtyä suurehe rauhaha mettästelemhän ja kalastelemhan mailman rähinästä, ku sais niin hyvät huanehekki asuaksensa ja palkkaa kaupanpäälliseksi. Ovet seisoovat nykki paris paikas seljällänsä. Sinne sai mennä ja tulla kukin halunsa mukhan, keittää hyväs hellas omasta pussistansa ja oikaasta laattialle levolle. Eikä poislähties tarvinnu kysyä maksua eikä ketää kiitellä. — Niitä kylmillä olevia majataloja on varsinkin Patsjoen ja Petsamon välillä, johna maantiätä ei viäl oo ku vähä ainoottu.
Se mahtoo olla siinä Suvannon ja Lohijoen kevarien välillä ku asuu se kuuluusa karhuntappaja Torpan-Paavo. Sen uuresta pykätty tupa on justihi maantiän viäres ja satoo ku saavista kaataan, ku tultihin sinne. Meit oli kehootettu pirättöhön siinä Torpan-Paavon tuvan kobralla ja käymhän kattomas oikiaa karhuntappajaa, josta puhuttihin koko Lapis. Se sattuukin olohon kotona, jotta me sen rookasimma. Kovasti oli laatumiäs, hiljaane ja harvapuheene, mutta pituut' oli hyvän joukon neljättä kyynärää, krouviluinen ja rontti miäs. 15 karhua on Paavo jo kaatanu, eik’ oo ku vähä päälle neljänkymmenen. S’oon valtion mettänvartija ja on periny sen viraan isältänsä, jok’ oli kans kuuluusa karhuntappaja. Ja kovastihan se passaa mettänvartijan homma sellaaselle mettän eläjälle ja mettämiähelle, ku se Paavo. Mettästys s’oonkin sen pääelinkeino, vaikka samalla katteloo kruunun mettienkin perähän.
Siälä Lapis on karhu viälä aiva yleene kotoelään. Joka kesä se repii jonkun lehmän eli lampahan. Ja s’oon sellaane peto, jottei sitä vastaha kaikki lökäpöksyt, niinku Luteerus sanoo, meekkää. Mutta Paavolle on karhu tuttu kaveri. On oikee iloonenki, ku sen rookaa, sillä kattokaas siinä tuloo silloon Paavolle raha oikee kahrella jalaaila vastahan.
Kertoo se ollehensa mones kovaski ottelus karhun kans, mutta aina on selvän tehny. Isä-vainaansakki kerkes jo kerran nuarena poikana pelastamhan karhun kynsistä keihästämällä.
Erellistalvena s'oli tianannu aika lailla rahaa, ku myi enklantilaasille loortiille, elikkä mithän misteriä olvat, yhren karhunpesän. Paavolla on tuttuja helsinkilääsiä herroja, jokka käyyvät siälä välistä mettästämäs, ja niille se ilmootti, jotta sill’on kiarrokses suuri naaras-karhu, jonka se myiis.
No siitä tuli eri pouket Helsingis. Enklannin lähetystön kautta osti kaks enkelsmannia sen karhunpesän Paavolta ja maksoovat nii ruakottoman paljo, jottei sitä tavalliset ihmiset ymmärräkkää — kakskymmentätuhatta markkaa! — Kyllä n'oon hulluja ne enklantilaaset, mutta hyvä se vai oli Paavolle, ku sai. Ja mitäs niiren enkelsmannien rahan on sitte väliä?