Laanilan tianoot on tullu kuuluusiksi siitä, jotta siäl’ on suuret alat kultapitoosta hiatamaata. Vuanna 1868 oli siälä tutkimas jokkin valtion vuari-insinöörit ja huamasivat, jotta Ivalonjoen varsilla, nuan 700 neliökilometrin alalla, oli maaperäs runsahasti hianua kultahiataa. Löyröstä leves heti tiato ympärinsä ja sinne lähti paljo ihmisiä kultaa kaivamhan. Kulta on siälä hiaran joukos piäninä kryyninä joen pohjis ja ranta-töyris. Ja se huhtominen tapahtuu sillä lailla jotta tavallisehen pläkkifathin otethan maata ja kaarethan vettä päälle. Fatia huiskutetaan sitte varovaasesti jotta hiata ja rapa fläiskyy lairan yli pois. Farin pohjalle jää lopuksi raskahammat ainekset ja kullan murut. Huhtomista jatkethan aina vai mones veres ja viimmee ruvethan syynäämhän, jotta tuliko siitä mitää. Lopuksi kaarethan sakka farin pohjasta paperin päälle, kuivathan ja puhaltamalla peraathan loput roskista pois. Silloo on siihen jääny piäniä ruskahtavan färisiä kultajyviä, joista toiset saattaa huamata kullaksi paljakalla silmälläki. Ku ne kokenhet kullankaivajat kaatavat sakan fatinsa pohjalta kämmenelle, nii painosta jo tuntoovat, onko se oikiaa tavaraa.
Tätä fatikonstia käytethän etupääs vain ku ettithän ja tutkitaan, onko maas kultaa. Mutta ku suurempihin töihin ruvethan, niin rakennethan puusta ränni ja johrethan siihe jostaki ylempää vesi virtaamhan. Rännihin sitte lapioorahan maata ja vesi virutteloo ja viää ravat mennesnänsä. Rännin pohjahan tarttuuvat kultajyvät, jokk’on raskahammat. Ne tiätysti kravathan ja putsathan tarkasti, ku tyät illall’on päättyny. — Aina silloo tällöön, ja sitähän kullankaivaja vavistuksella orottaaki, sattuu farin pohjahan jäämähän vähä tavallista suureet kultaklimppi. Mutta siälä meirän Lapis on kulta murennu nii riivatun piäniksi palooksi, jottei tahro löytää eres kriiskryyninkään kokoosta jyvää. Suurin kullanpala, mitä siäl’on koskaa löyretty, — nii seliitti mulle yks vanha kullankaivaja — oli 450 krammaa painava. Se onki jo aikamoonen kimpales; lähes puali kiina. Mutta sitä piäntä kullan-murenoosta on sitä enempi. Sit’on siälä joka paikas. Kaikkiastansa on Ivalojoelta löyretty kultaa tähän asti yks hyvä hevooskuarma, nuan 500—600 kilua.
Kullan huhtominen siälä Lapis on ollu välistä hyvinki kiivasta hommaa. Miäst’on lappanu sinne ku paremmanpualoosta karvaköyttä onniansa koittamhan, mutta sitte s’oon se tuhina taas tasaapunu. Toiset on mennehet ja toiset tullehet, mutta aina siälä on jokin kumminki ettimän päällä. Suurin kullankaivaja on ollut Henry Kerkelä Kemijärveltä. Vuanna 1902 se perusti Prospeetor osakeyhtiön, joka rupes oikee suuremmasti kultaa kaivamhan. Sinne rakennethin monia suuria taloorakennuksia ja piänempiä kämppiä ympärinsä kullankaivajia varten; hankittihin uurenaikaasia konehia ja runnattihin kovasti. Kaivettihin 60 meeterin syvhän kaivoksiaki ja ettittihin vuaristaki kultaa. Mutta huanosti se luannisti, n’otta yhtiö lopetti pian toimintansa ja silloon taas tuli hiljaasta Laanilan saloolle. Sinne jäivät taloot ja monet rakennukset tyhjille seisomhan.
Mutta aina ilmestyy uusia ettijöötä. Meille kerrottihin, jotta parastaikaa ollahan taas puuhas saara uusi yhtiö toimimhan. Sen etunenäs on tunnettu helsinkilääne liikemies ja mestariampuja Toivonen. — Kaks vaasalaastaki miästä on kultaa siälä kaivanu, nimittään rakennusmestarit Kivekäs ja Kurikka. Näistä on Kivekäs sitkiästi työskennelly Ivalojoella kultahommis ainaki kakskyrnmentä vuatta.
Lujas istuu kullankaivajas toivo kerran löytää oikia valtasuani, josta passaa vai moukarilla paukutella parhaan suuruusia kullanpaloja. Viäl'ei sit’oo löyretty, mutta kukapa tiätää, vaikka viälä löytyyski. Jostaki kallioosta se täytyy olla lähtöösin tua kultajauho, jota Ivalojoen rannooll'on joka lapiollises maata. Niin uskoovat lujasti kullankaivajat, ettiivät ja toivovat.
Siinä Laanilan majataloos puhuttelin yhtä vanhaa miästä, jok’on 18 vuatta niillä mailla kultaa huhtonu.
Kun sattuu muita tyänansioota olemhan, nii teköö se niitä, mutta muut aijat kaivaa kultaa omhan laskuhunsa. Se sanoo, jotta kyllä siin’ aina tavallisille päiväpalkoolle tuloo; mutta tyä on raskasta. Pari krammaa päiväs kuuluu olevan keskiarvoone kullan tulo.
Siin’ oli Laanilas, ku me sinne tulimma, justhin yks miässakki valtion maantiätä korjaamas. Ku iltaasin tyät oli lopetettu, niin miähet huviksensa huhtoovat kultahiataa ja aina väliinsä olivat saanehekki. Yhrellä poijall’ oli piänes klasipotus hyvä joukko kultamurenoota, jotta saimma omin silmin nährä Suamen kultaa, joka muutoon kuuluu olovanki parasta sorttia laarultansa koko mailmas.
Laanilan majataloo on rakennettu Prospeetori yhtiön entisen päätaloon pihamaalle. Siinä seisoo yhtiön makasiinit ja tallit viäläki paikoollansa. Yhres huanehes on viäläki kullanhuhronta-ränniä ja muita kamppehia. Majataloon emännältä sopii vai pyytää laihnaksi huhtomafatia ja kävellä parikymmentä syltä pihalta uaman rantahan, joka on aivan siinä ääres. Ei muuta ku kalunaasta hiataa ja vettä fatihi ja sitte huhtomhan. Kyllä siitä aina jokin murena farin pohjahan jää, vaikka se maa onki möyritty kymmenihin kertoohi. Jokirannat on tongittu aiva ylösalaasin.
Käythin me siälä jokirannas kans kattomas ja oli toisilla fatiki kainalos, mutta satuumma olemhan nii isoomahaasia ja takakenoosia miähiä, jottei se kyykkimine, ku siin’olis pitäny olla pää alhappäinki, tahtonu oikee luannistua. Ja mitäs sillä kullalla ny tekiskää, ku Suames on paperimarkka?