METTÄSTÄJÄÄN JA KALASTAJAAN PARATIISI.
Laanilan kevaritaloo on tunturin juurella. Parin kilometrin pääs siitä alkaa Saariseljän tunturiharjanne, joka kulkoo Lapin poikki ja jakaa joet kahtahalle, toiset etelähän Keminjoen vesistöhön, toiset pohjoosehe päin Inarinjärven vesihin. Siinä on tunturi toisensa perähän yhres jonos, ku katonharja, joka kaataa kahtahalle. Muttei se mitää eri korkiaa vuaristua oo. Maa nousoo hitahasti pitkän matkaa ja itte ne tunturit on tasaasia ja silooseksi leivotuita ku limput. Ei niinku ryssänlimput, mutta sellaasia ku vanhaa laija suamalaaset varileivät. Siitä sen hyvi ymmärtää, ku autolla saattaa laskettaa korkeemmalle kukkulalle asti.
Mutta ennenku me jätämmä sen Laanilan majataloon, nii mun pitää muistaa sanua, jotta siälä s’oon mettästäjään paratiisi siinä Laanilan ympäristööllä. Maisemat on kerrassa komeeta ja suuremmoosia, korkeeta tunturia, harjuja ja vaaroja joka pualella; lintuja ja jäniksiä joka puskan juures. Kuivat, laajat hiatakankahat joka pualella. Passaa siälä pyssy seljäs pasteeraalla. Ei siälä henkiä salpaa. Ilma tuntuu köykääseltä hengittää ja aurinko paistaa mollottaa taivahalta yätä päivää. Ja on siälä siksi toiseksi suurempiakin otuksia. On kettuja, näätiä, ahmoja. On susia ja karhujakin. Ja jois ja järvis, joit'on joka pualella, on kalaa jos jonkin sorttista. Kelpaa siälä mettämiähen elellä ulkoilmaelämää viikon kaks ja tulla parantunehena ja parempana ihmisenä takaasi tänne sunnuntai-mettästäjään valtakuntahan, johna pitää jänikset ostaa torilta tyyrihistä hinnasta ja valehrella sellaasia juttuja jotta ittiäkin hävettää.
Sinne Laanilahan kehoottaasin mettästäjiä lähtemhän kesälomaansa viättämhän. Eikä vissisti kukaa karu sitä kesää. Jos ei haluttaasi aiva taivasalla maata, nii siinä Laanilan kevaris sopii olla kortteeria.
Laanilasta alkaan rupiaa tiä hiljallensa nousemhan. Eres näkyy siniseltä hohtava korkia Kaunispään tunturi, joka sitä mukaa kumminki alenoo ku likemmäksi tullahan. Ku ollahan maantiän korkeemmalla kobralla, nii imehtölöö, jotta tuallaane nyppyläkö se ny oliki vai, joka näytti nii kovasti korkialta kauempaa. Tiä kulkoo melkeen keskeltä tunturin ylitte. Kaunispään huipulle nousu on nii loivaa, jotta autolla voi ajaa kukkulan harjalle. Me nousimma kumminki pois ja kävelimmä ylhä. Mutta pitee sinne oli ku silmähän näytti. Ainaki kilometrin verran on sinne tiältä matkaa.
Tunturit on aivan alastomia ja patjahan näköösiä kallioota. Vai jäkälää ja marjanvarpuja kasvaa niillä. Jota kauemmas pohjoosehe ja jota korkiammalle tullahan, sitä matalammaksi ja kitukasvuusemmaksi puut käyvät. Se johtuu tiätysti ilmanalasta, kylmyyrestä, märkyyrestä ja misthän kaikista riippuukin, mutta nii se vai on, jotta ku tunturin rinnettä nousthan ylhäppäi, nii äkkiää tulooki ethen paikka elikkä raja, jota ylemmäs ei ykskää puu nosta latvaansa. Tunturin ympärillä saattaa kasvaa hyvinkin tihiää mettää, varsinki koivua ja mäntyä, mutta koko mettä on vissillä korkeurella ku saksilla klumpattu yhtätasaaseksi. Tästä mettän rajasta nousoo sitte harmaa tunturi, puuttomana ja alastomana, suurena, hiljaasena ja tasaasena kaarena.
Mutta siältä korkialta kummulta, tunturin huipulta aukee satakilometrinen unohtumattoman valtava ja hurmaava näköala. Varsinkin ilta-auringon valaastukses on siälä silmiä hivelöövä färiloisto, joka aiva häikääsöö.
Me satuumma tulemhän Kaunispään tunturille keskiyön aikhan, ku kesäyön aurinko seisoo paikoollansa nuan korennon mitan taivhan rannan, elikkä paremmin sanojen toisen tunturin yläpuolella. Seliaasia kultapilviä, punaniskoja ja teräksen sinihehkua en oo koskaan nähny taivahalla palavan ku siälä. Eikä niitä mualla ookkaa ku Lapin tunturiilla!
Ja maa taivahankannen alla, mikä färien moninaasuus ja väreely siälä onkaa! Tunturien rintehis on mustan sametin kaltaasia juavia; siäl' on varjua, joka vähitellen kirkastuu auringon pualella tuareheksi syvänvehriääseksi mäntymettäksi. Siinä viäres nuari viälä täythen lehtehe puhkeematoon koivikko kuultaa keltaasenvehriääseltä. Tuala paistaa aurinko harvahan männikköhön, josta yksinääsiä männynrunkoja välkkyy ku kultaloimia vehriääses kankahas.
Ja kun kattot jalkoohis, mihnä seisot, nii totisesti säikährät. Näet pölyyset kenkäs ihanalla punaasella purppuramatolla. Siinä kasvaa ympärillä joka paikas piäntä punaasta tunturikukkaa, niin tihjäs, jotta näyttää siltä ku koko tunturin ylle olis levitetty punaanen kukkaasmatto — mokomankin viarahan poljettavaksi! Tunnet ittes syntiseksi ja piäneksi. Ja sitä sä ootkin, oo sitte kukas tahrot, joka tunturille tuut. Kärpäänen sinä oot, oikia navettakärpäänen Luajan suuren kaunihin kaarevan katoksen alla. Kärpäänen oot, elikkä et eres kärpäänenkään, kärpääsen jälki vai, hajutoon ja mautoon näppylä sinä siälä tunturin huipull’oot, vaikkas täälä ihmisten ilmoolla kuinkaki mahtava, mahakas ja rahakas pontsari olsit.