Nälkää pakhon lähti Jakolan-Mikkokin akkoonensa viirettäkymmentä vuatta sitte, kirves ainuana aseena. Sinne Höyhenjärven rannalle asettuuvat, risuusta ja puunrungoosta koppuloovat ittellensä katoksen pään päälle. Talveksi se hautautuu lumihin ja oli lämpöönenkin. Järvestä pyyrystivät kalaa, mettästä pauloolla lintuja. Ei ollu silloon likilläkää muita ihmisiä ku porolaumoonensa kiärtävät lappalaaset ja koltat. Nyt on tullu jo naapuriakin Höyhenjärvelle, oikee selviä suamalaasia.
Ryssän vallan aikana ei ollu Mikonkaan nimi kirjoos ei kansis. Eleli vain omin luvin ku mettän peto. Joskus ilmestyy Mikon mökille siihen aikhan jokin venälääne tsinovnikka, piisari eli mikhän mahtiherra mahtookaan olla, tiuskas nimiä ja kysyy lupaa, millä Mikko on asettunu Venäjän kruunun maille.
Mikko ei ymmärrä ryssää, mutta oppii kumminkin pian puhumhan venälääsen virkamiähen kans ruplan rahalla. Ei tarvinnu muuta ku töytätä herran käthen jonkin ruplan, nii selvä tuli ja ryssä posmitti jotta:
— Nitsevoo, hjuva mjees, soronnoo ja harassoo.
Sillä lailla joutuu Mikko samoon ku muukki sinne muuttanhet suamalaaset maksamhan verua vai ryssälääsille nurkkasihteeriille, jokka rupesivat käymhän joka vuasi ja välistä usiemmaastikki.
Parikymmentä vuatta sitten tuli Petsamoskin Venäjän vallan aikana jo päreet komento, nii jotta näitä kirjattomia erämaan asukkaina ruvettihin panemhan hengille ja väliinsä sortteeramhan verollekki. Pitkiä riitoja ja neuvotteluja käythin, mutta suamalaaset pysyyvät sitkiästi mökiisnänsä, jonka olivat luvatta rakentanhet, vaikka monekki häätötuamiot tuathin. — Ny, ku Petsamon alue on joutunu Suamelle, järjestöthän siälä asioota parastaikaa sillä lailla, jotta ihmiset saavat pitää mökkinsä ja maansa omanansa. Mutta hitahia n’oon nämä Suamen herraanki kiiruhut, valitteloovat Lapin ihmiset.
Kovas kamppaalus ja puuttehes kuhnivat ensimmääset vuaret siinä Jakolan-Mikon risumajas. Vähitellen elämisen puali vahvistuu, tuli lapsiaki ja Mikko miälistyy niin niämehensä Höyhenjärven rannalla, jotta rakenti oikian tuvan. Teki kamarinkin niinkun herrasväjes pruukahtan ja haki pitkän matkan takaa Norjasta oikee klasiset klasit mökkihinsä.
Siälä Jäämeren rannalla ja Perä-Lapis on tapana, jotta liuskakivistä rakennettu leivinuuni seisoo pihalla. Niin oli Jakolan-Mikoskin. Uuni on niin pikkuune n’otta sinne mahtuu vain pari piäntä kyrsää, mutta siäläpäi leivothankin joka päivä. Tehrähän riaska-leipää, kyrsä kerrallansa. Johki kuppihin eli fatihi akat vai pyärähyttävät taikinan ja sitte uunihin ja suuhu. Hätäriaskaksi meirän puales sellaasta leipää sanathan.
Ei oo siälä tiiliskiviä, mistä takan ja tornin rakentaas. Sitä varte onki takkarustinki ja torni tehty valikoorusta liuskakivistä ja savia pantu välihin. Puusta on uuninpellikki. Ja mätäs lyärähän tornin nenähän.
Täälä erämaas sen vasta huamaa, kuinka kovasti mukavaa on ihmisten elämä rintamais, john’on käytettävis kaikellaaset konehet ja pälehet. Sahattu lauranpala seki on jo merkillinen ja kaunis kapines. Rupias hongan kyljestä veistämhän kirvehellä tuuman lautoja! Laita ikkunapuut, ovet, laattiat, kattolaurat, vesikatonkin, pöyrät ja lavittat kirvehellä niinkun Jakolan-Mikko on saanu tehrä! — Nyt on jo olot muuttunhet vähä paremmiksi, ku alempana Patsjoella on yhres paikas pianoone tuulella käypä sahaki.