Tyätä ja ahkeruutt’ on siinä tarvittu. Sen niämen, jolla mökki seisoo, on Mikko akkoonensa mettiköstä raivannu tasaaseksi nurmikoksi, josta nyt niittelöövät kesääsin talvenheiniä kolmelle, neljälle lehmällensä. Mökin erustalla on aika suuri perunamaa, jok’on hirsikehällä ympärööty ja multa tuatu kantamalla. Lanta otethan siinä mökis navetasta tarkoon taltehen, säilytethän katosalla ja hoirethan paremmin ku mualla Suames mones palkitus puuställis.
Sellaane on Jakolan Mikon huusholli.
Se on paras taloo koko Patsjoen jokilaaksos ja hyvin kannattaaki vai Patsjoen hotelliksi nimittää, ku siältä saa reissaavane aina ruakaa, hyvää fiiliä, leipää, kaffia, paperrossiakin ja ystävällisen yäsijan, vaikk’onkin ahtahat paikat.
Ja mökki on pesty ja puhras ku klasipottu jotta kuvansa näköö. Mikon puuhakka tytär passaa matkamiähiä ku paras pufetsikka. Kyllä vai miälellänsä sinne Mikon mökkihin pistäytyykin. Siäl'oli Petsamon matkallansa yätä prisitäntti Toolpäriki, joka antoo Mikolle oman valokuvansa ja kirjootti kiitokset päälle. Kuva seisoo nyt piirongin päällä siälä tuvas ja Mikon muija viittaa vai kärellä jotta:
— Ompahan meillä käyny yks ja toine. — Tuaki oli täälä.
Seinällä on Sakari Pälsin ja Pakana-Lamppeeninkin kuvat. N’oon kans ollu yätä siälä ja lährettänhet kuvansa muistoksi. S’oon se sama humoristi Lamppeeni, jok’on kirjoottanu monta hauskaa matkakirjaa ja täs vuasi sitte julkaasi lentokirjaasen, johna se suurella äänellä kysyy Suamen kansalta jotta: »Kuka on pakana?»
Ja Suamen huumorintajuune kansa veti suupiälet korvihi ja heti arvas jotta:
— Larnppeeni!
Muita pakanoota ei meillä vissihin ookkaa.