Se taisi olla Saarikosken rallapaanasta ku meirän sakkihimma liittyy venesmiäheksi yks nuari vähäläntä laihankälppä miäs, joka puhuu kovasti kimiällä äänellä ja oli niin heikon ja hintelän näköönen, jotta mä luulin sitä ensin koltaksi. Mutta selvää suamia se puhuu ja kova oliki toimittamhan. Puheesta kuuli, ku tarkemmin peräs, jotta s’oon jostaki Turun pualesta kotoosi. Ku se tuan tuastaki sanoo jotta »kuis sitt», nii viiinmee kysyyn jotta:

— Ettäkös t’oo Loimaalta syntyysin?

Se hämmästyy kovasti ja sanoo jotta:

— Sielthän min’oon. Aiva oikee, mutta mistä te sen arvasitte?

— Siitä vai jotta: »kuis sitt, sano Loimaan likk».

Otin vähä tarkempaa selkoa, mikä se oikee on miähiänsä, ja sainkin kuulla, jotta merkilline on miäs. S’oon talokkahan poika Loimaalta, Nikolai Oja nimeltänsä. Entisenä Petsamon sotilahana s’oon nii ihastunu vapaasehe ulkoilma-elämhän Lapis, jottei malta lähtiä poiskaa. S’oon »Lapin lumoos», niinku siälä sanothan. Jo kolmatta vuatta viättää se siälä hualetoonta mettälääs-elämää. Nyt s’oon yhren rallapaanan hoitajana, ja innokas maanviljelijä ku on, niin on kivikkomäkehen kaivertanu perunamaan, john’ oli pärnänvarret päällä jo silloo ku me siälä olimma, ja s’oli kovasti varhaasta Lapis. Se seliitti jotta hän vain tahtoo näyttää näille petsamolaasille, jotta kyllä siälä peruna menestyy ja sopivaa maat’ on kans, ku vai viittithän punnastaa. Ja korja se sen perunamaa kivikkomäjes oliki justhin rallapaanan viäres. Sama miäs oli leikkispäältä ruvennu trengiksi yhtehe taloohi Ivalos ja samana vuanna se perusti Ivalon maamiässeuran. S’oon kasvissyäjä ja vissihin tolstoilaane, joka tahtoo uhrata elämänsä opettaaksensa ja ollaksensa toisille avuuksi. Itte se hankkii ruakansa, syä marjoja, kalaa ja on välhin pitkät äijät syämätäkki. Terveyreksensä paastoaa.

Nii ne sanoo siäläpäi kaikki, jotta kummalline miäs se on. Paljo on lukenu ja paljotiätävääne. On kuulemma tutkiini koko Tiatosanakirjanki kannesta kantehen. — Kroppiansa s’oon karaassu nii, jottei se tartte paljo verhojakaa. N’oon sillä muutoo vai, näön vuaksi päällä. Ja vaikka s’oon piäni ja heikonnäkööne, nii niin sitkiä ja väkevä on, jottei tahro suuremmakkaa miähet pärjätä. Talvis-aikhan, ku kaikkiin kovimmilla pakkaasilla ja myrskyilmoolla ei kukaa töhri lähtiä poroollakaa viämhän postia tunturien ylitte Salmijärveltä Petsamhon, nii silloo lyää Oja neljäkymmentä kiloa painavan postisäkin selkähänsä ja lähtöö jalkaasin taivaltamhan yli vuarten 50 kilometrin matkan. Sen s’oon tehny monta kertaa. Siinä tarvithanki sisua, voimaa ja uskallusta.

Siälä pohjooses eivät ihmiset harrasta olleskaa uimista. Vesi on kesälläki siksi kylmää, jottei siihen oikee miälellänsä mee, jos ei tarvitte. Ja Jäämeres ei huvita ketää muita uira ku tätä Loimaan poikaa. Talvisyrännäkin se ottaa Jäämeres virkistyskylvyn, ku muiren lyää leuvat loukkua ja sääret vyhtiä poronnahkasaappahis. On sillä miähellä rautaane terveys. Ja hyvin kehuu voivansa.

Mutta niistä Patsjoen komjista koskista viälä pari sanaa. Kyllähän tua Imatraki on aikamoone ryäppy, mutta komiempia koskia n’oon sitteki siälä Patsjoella. Suurin koski on Kolttaköngäs, mutta s’ei ollu mun miälestäni nii juhlallinen ku Jäniskoski, eli Njoammelguoikka lapinkiälellä, jok’on vähää ennen Kolttaköngästä. Jäniskoskes puristuuvat rantakalliot nii liki toistansa, jottei siin’ oo jos 25 metriä väliä. Vesi painuu hirviän väkevänä nialuna koskenniskan kallioportista alha, teköö äkkikäännöksen silooseksi sorvaamallansa rantakalliolla ja putuaa sitte korvia huomaavalla kohinalla viis kuus meteriä korkialta suurehe suvantoho, joka kiahuu ku pata. Vesi oli uurtanu suuret kuapat, koskenkirnut, rantakallioon, ja ympyriääsiä kosken sorvaamia »muistokiviä» siäl oli hevooskuarmia. Itte koski teköö siinä äkkinääsen ässänväärän, nii että korkia kallionnupukka pistää keskelle kosken kuahuja. Siltä kalliolta oli mukava kattella pauhaavaa vettä, joka virtas nii vinhaa vauhtia jotta päätä pakkas viämistää ja koskehen vetää. Koskenniskas, justhin siinä paikas, johna joen pinta taittuu, on vesi nii kovas puserrukses kallioseinien välis, jotta siin’ on ku silta.

Se meirän jääkärikapteeni sanooki, ku siinä istuttiin kalliolla ja imehreltihin jotta: