KIRKKONIÄMES JA JÄÄMERELLÄ.

Kolttakönkähälle tulimma myähään illalla kovasti väsyksis, ku ei oltu reilusti nukuttu sitte ku Ivalos. Kaks voorokautta oli yätä päivää tehty matkaa venehis, ja vaikka isthaltansa reissaamme ei pitääsikkää kovasti kroppia krossata, niin yhres tilas ku istuskeloo, nii jo pakkaa ruveta koomoottamhan ja hellemmät tuntehet höltymähä. Hyvältä tuntuu silloo päästä Kolttakönkähän eurooppalaasehen turistihotellihi, hörpätä viälä iltamyähällä pari klasia kuumaa teetä maaruhunsa ja lykätä kovalle knäkkileivälle tehtyä voileipää aika kasa poskehensa. Ja sitte oikaasta väsynhen kroppansa pehmooselle vuatehelle oikee kahren lakanan välihi maata.

— Ohoh! — pääsi siinä poijalta suloone hoakaos. — Kyllähän tua erämaan elämä ja talsimine on kovasti tervhellistä ja virkistävää, yksinkertaasta, opettavaa ja hyäryllistä ja kaikille kovasti suasiteltavaa, mutta väsyy siinä raakulehesti — —

Enempää en jaksanu ajatellakkaa, ku toisis hoanehis jyristivät reisukampraatit jo seinähirsiä, jotta klasit heläji. Tartuun nuattihin kööris ja rupesin vetämhän kontrapassua, jota huilua mä plaan puhaltaa.

Aamulla olthin varahin pystys. Meitä vasthan oli tullu itte Petsmon kupernööri, kruununfouri Gråsten, (Saki Hevonpään tukeva veliimiäs) ja Petsamon sotavoimien ylipäällikkö, jääkärimajuuri Heikel. N’oli tullehet meitä häkemhän Petsamon sotavoimien amiraalilaiva »Suamella». — Ei se häävinen purkki oo se meirän linjalaivamma »Suami», siälä Jäämerellä. Norjalaaset pakkaavat sille nauramhan ja sanoovat jotta se on meirän vanha »Emma», niinku onki. S’oon ostettu Norjasta ja uuresti kastettu »Suameksi». S’oon pikkoone pukseeripaatti, vanhanaikaane vaappero ja nii korkia pianuutehensa verraten, jotta sitä pahasti heittelöö, ku vähäki tuuloo. Entinen kapteeni, jok’ei tohtino pahemmalla säällä lähtiä sillä Kirkkoniämestä merellekkää, otti eron koko kalapurkista, mutta nyt siin’on kapteenina yks Sjöberg niminen vaasalaane merikarhu, jokei pelkää vaikka Jäämeri kuinka möyryääs. Se ajeloo sillä vaikka pohja ylhäppäi kääntyylöö. — Petsamolaasten hartahin toivo olis, jotta valtio antaas sinne vähä paremman paatin erustamhan Suamen tasavallan Jäämeren laivastoa.

»Suami» laiva oli juhlaliputettu, kuurattu ja plankattu nii hyväksi ku ikin’ oli saatu. Patsjoen suus se seisoo ja orotti meitä. Parilla piänellä moottorivenhellä pääsimmä Kolttakönkähältä sitte laivalle, joka sitte ilman kanuonanlaukauksia, ku ei pyssyjä oo, heti nosti ankkurin ja lähti mahtavasti savuamhan 8 kilometrin pääs olevhan Kirkkoniämen kaupunkihin Norjan pualelle.

Ajoomma siinä Patsjoen suus norjalaasen piänen sahalaitoksen sivun. Se on yksraamine saha, ja siinä norjalaaset sahaavat Patsjokia uittamansa tukit. — Meirän matkas oli yks mettähallituksen ylimettänhoitaja, joll’ oli tehtävänä kattella soveliasta sahanpaikkaa valtion sahalaitosta varte, mutta siihe tuloksehe se tuli, jottei Suamen kannata sahaa rakentaa ainakaa Patsjoen suuhu Norjan pualelle. Sen sijahan tuumittihin, jotta paras olis rakentaa saha johonki koskehe Salmijärvellä, uittaa sinne tukit suurista Inarin mettistä Patsjokia myäri, sahata siinä ja rakentaa tulevasta Petsamon rautatiestä osa jo etukäthen, nimittään Salmijärveltä Petsamon Liinahamarihin, jok’on meirän tuleva Jäämeren-satama. Se matka on nuau 50 km. Kun Petsamos on kova puute kaikesta polttopuusta, rakennuspuista puhumatakkaa, jot’ei oo ollenkaa, nii olis tästä ratapätkästä suuri hyäty asukkahille ja koko Petsamon kehittymiselle, paitti sitä, että se tukkiratana olis ainua keino Inarin mettien käyttämiseksi. Rakennuspuut on Petsamhon tuotava laivoolla joko Venäjältä Arkankelista asti, elikkä sitte Norjasta, ja ovat ne tiätysti kovasti tyyrihiä. Sitä varte ovat asumukset Petsamos niin huanoja. Ja polttoainehena käytethän makkaran paksuusia vaivaaskoivuja, joit’ ei niitäkää tahro olla, ku ei parempaa mettää kasva. Kontua eli turvesta siälä poltethan.

Olishan meirän passannu lähtiä suaraa Kolttakönkähältä Petsamhon, mutta poikkesimma Kirkkoniämehen vähä ostoksille ja kattelemhan, minkälaane kaupunki se on. Eikä se häävine ollukkaa, pari tuhatta ihmistä siälä asuu. Mutta outo se on heti suamalaasen silmähän ja nenähän. Rakennukset on toisentyylistä ku meillä. N’oon rakennettu melkeen järjestänsä neljäntuuman flankuusta, ovat korkeeta ja pystykattoosia, veistetyystä liuskakivistä katto. Muurattuja muuria ei näe ollenkaa, rautakamiinoota vai joka huanehes ja kivihiiliä polttoaineena. Taloot on likaasia ja synkännäköösiä, kivihiilen savuttamia. Samoon on kanit mustia ja huanos kunnos ja nenähän pistää kalanhaju, joka nurkasta. Ilma on sumuinme, raaka ja kolia. Kyllä tuntoo, jott'on tultu Jäämerelle ja kalamaille!

Kirkkoniämi eli Kirkenäs, niinku norjalaaset sitä nimittäävät, on aivan nuari kaupunki. Viistoista vuatta sitte ei sillä paikalla ollu ku pualikymmentä ihmisasumusta; mutta sitte löyrettihin siältä rautamalmia vähän matkan päästä Kolttakönkähältä aiva Suamen rajan viärestä. Sinne perustettihin heti kaivosyhtiö nimeltä Syd-Varanger ja se rupes oikee amerikkalaasesti runnaamahan. Pian tuli entisestä rauhallisesta Kirkkoniämen kylärähjästä vilkas kaivoskaupunki, johka ihmisiä tuli tulvimalla. Itte kaupungista rakennettihin 8 km pitkä rautatiä kaivokselle, josta rautamalmi, sitte ku s’oon vähä puhristettu kuonasta kaupungis olevas rautatehtahas, kuljetethan satamahan ja lastathan suurihin kuljetuslaivoohin, jokka viävät sitä Saksan rautatehtahishi. Kirkkoniämen malmin rautapitoosuus on n. 37 %.

Suurin nähtävyys Kirkkoniämes on malmin lastaus laivoohi. Rantakallio on pari sataa metriä korkia ja nousoo äkkijyrkästi merestä. Laivat uivat aiva kallionkylkehe. Mutta norjalaaset insinöörit ovat ratkaassehet asian hyvin yksinkertaasesti. Kun ei pääse junalla yli eikä ympäri, nii on puskettu suaraa läpi suuren vuaren. Kallion läpi on puhkaastu syvä tunneli, josta juna lykkää malmivaunut rautaasille kaarisilloolle korkialle ilmaha, ja vaunut kumaastahan suaraa allaolevihi laivoohi.