— Joko m'oomma ny perillä — ku mä tuas vähä nukuun, enkä havaannu tulla kattomhan maisemia olleskaa — —
Ei siinä vahinkoa Hermannille tullukkaa, sillä kyllä täytyy sanua, jotta kylmä, kolkko ja ilotoon on Jäämeren ranta. Kirkkoniämestä Petsamon vuanon suulle tulles näkyy yhtämittaane pari-kolme sataa metriä korkia kutakuinki tasaane harmaa tunturijono, joka jyrkkänä kallionseinänä laskoo merehen. Tunturiilla loistaa keskikesän aurinkopäivinäki suuria lumisia huippuja ja valkoosia lumiläikkiä siälä täälä. Yhtäkää puuta eikä pensasta näy. Vain paris paikas koko välillä erootti laakson pohjalta vähä vihertävää kasvullisuutta. Mereltä käsin rupiaa rantaviiva pian tuntumhan ykstoikkooselta. Näköala on suurta, mutta kylmää ja elotoonta. Jäämeri on oikia nimi sille, vaikkei siälä ookkaa jäätä eikä se koskaan jäärykkää. Mutta sen henki on jäätävä.
Tuntuu se vähä juhlalliselta kattella siältä pohjoosesta niinku ulkopualelta tämän riitaasen ja rähisevän Euroopan maanosan pohjoosinta kanttia.
Että mitäkö sinne navallepäi näkyy? — No sinne ei näkyny muuta ku mustaa merta, raskahasti vellovaa vettä. Ja napaa, sitä pohjoosnapaa, sit' ei näkyny oleskaa. Mä koitin oikee kiikarillaki siikaroota, mutta mitää siäl’ ei ollu. Eikhän s’oo turhaa puhetta koko napajuttu. Ei sit’ ookkaa — — —
KATSAUS YLÖS HISTOORIAN KULKUHUN.
Ennenku me ny ajamma Petsamonvuanon suusta sisälle tuanne vuanon perukkahan, josta loistaa jo muutamia asumuksia vastahan, nii vaatii hyvä tapa, jotta luarahan silmäys ylös histoorian kulkhun, jotta kuinka ja koska tämä Petsamon uusi aines on Suamelle oikee saatu. — Pitäähän olla selvillä sekin puali asiasta.
Yleensä n’oon kuivia juttuja sellaaset historiajutut, mutta mä vai parilla sanalla mainaasen nuan sivumennen, eikä se kauaa päällä seiso — sanoo entinenki äijä ku tylsällä puukoolla toiselta kurkkuja poikkinirhas ja toinen pröökööli vastahan, jott’ ottaa kipiää.
Kattokaas ei siit’ oo viälä oikee jämttisti sataakaa vuatta sitte, ku Jäämeren rannikko Suamen kohralla oli viälä jakamatoonta yhteesmaata Venäjän ja Norjan kesken. Ja sitä ennen olivat norjalaaset ja ryssät yhteesesti kakistanhet ruattalaaset siältä pois, ku nekin olivat koittanhet olla häsyys jotta:
— Meille kans pala tätä raavaasta rantaa!
S’ oli jo sen vanhan Kustaa Vaasan aikana, jok’on aikoja sitte kuallu. No nii, mutta vasta v:na 1826 jakoovat Venäjä ja Norja siihenastisen yhteesmaansa ja raja pantihin siihen paikkahan, josta sen voi viäläki nährä kaikis kansakoulujen seinäkartoos ainaki viiskymmentä vuatta ethenpäi, sillä ei niitä karttoja kumminkaa uusia hankita kouluuhi sitä ennen. Ja silloo n’oon taas vanhoja, ku Itä-Karjala on taas sillä välin Suamehe liitetty. Mutta kyllä mä neuvoosin, jotta koulujen opettajat ottaasivat nyt jo viivoottimen ja sinistä kliitua, jolla vetääsivät siihe vanhaan karttariapuhunsa salin seinällä uuren rajan siälä pohjooses, jotta kakarakki äkkäävät, jotta meirän isänmaamma ja valtakuntamma Suami leviää ja paisuu niinku ainaki jästillä käypä kansakunta.