Siinä rajankäynnis tuli Venäjän ja Norjan rajaksi Patsjoki Nautsin suvannosta alkaan, mutta ku se yks munkki, josta jo ennen on ollu puhetta oli 300 vuatta jo sitä ennen pystyttäny Patsjoen suuhun ryssälääsen luasterin Kolttakönkähälle, nii siinä sanoo ryssä jotta:
— Niatu prat, ei se passa anta kirkku ja pappi, sinä pagana!
Ja sitä varte piti norjalaasten jättää omalta rannalta ryssille sen kirkon paikan ja kosken, nuan neliökilometrin aluehen. Mutta ei ryssä ollu muutoon nuuka poika, se antoo norjalaasilie kirkkoa vastahan aika kimpalehen jäämeren kalliorantaa Patsjoen itäpualelta, aina Vuaremajokehen asti, johna nykki viälä on Norjan ja Suamen raja.
Siinä jaos jäivät suamalaaset aiva osattomiksi koko Jäämeren rasvarannasta ja Suamesta tuli sellaasen vasikannahaan näköönee nuukkoo valtakunta ku seinäkartasta näkyy. Yks pitkä sorkka verettihin Ruattin Lapin taitte melkee Norjan poikki Atlannin rantahan — muttei tiätysti rantahan asti! Samalla ku Suami sillä lailla erootettihin Jäämerestä, menettivät vuasisatoja Jäämerellä kalastanhet Suamen pualen asukkahat kalastusoikeutensaakki siälä.
Tästä vääryydestä on sitte valituksia jatkunu läpi koko vuasisaran, nii että ryssät viimmeen, ku ensiksi anastivat v. 1863 Rajajoelta Suamen pualelta Venäjän valtion asetehtahalle maa-aluehen, lupasivat sen vastineheksi eroottaa meille palan Jäämeren rantaa. Mutta siihen se kuivi ku Myntän piki ja niinku muukki ryssän lupaukset. Suamen pualesta pirettihin kumminkin lujasti tuasta lupauksesta kiinni ja aina vähän päästä muistutettihin isäntä-Iivanaa, joll’ oli paksut korvat ja huono muisto jotta:
— Kuinkas se oikee oli sen Jäämeren aluehen kans?
Viimeeteksi pirettihin siitä ryssänvallan aikana kovaa kolinaa ja krateeria vuanna 1913, jos muistatta, mutta sitte tuli sota ja naurislamput n’otta siihe tuhinahan se hukkuu Petsamon juttuki.
Ku keisari sitte kovalla rytinällä kaarettihin ja Suamiki sanoo kontrahtinsa ylös entiselle huspuntillensa joulukuun huminoos 1917, tuli Petsamon asia kans heti esille. Niinkus muistatta nii kuskas päästä sekaantunu Mannerin ja Kuusisen sakki kaikki muut seränpoijat hallitusnööriistä pellolle ja siitä tuli tupenkrapinat. Ryssään avuulla meinasivat kääntää täälä kaikki ylösalaasi, kumminki nii jotta sakki itte jäis päällimmääseksi. Mutta kiirus siinä tuli poijille pyhkäästä korkian veren aikana kaplikkohon ryssän kaalimaahan. Siälä ovat viälä nykki ja nyrkkiä tänne putiivat. Tykkäsivät jotta tuli liika lipoone lähtö.
Mutta kummallist’ oli — eikä taira sitä moni tiätääkkää — jotta se sama Mannerin sakki, joka nimitti ittiänsä kansanvaltuuskunnaksi, vaikka ihmiset sanoovat sitä »kansankavalluskunnaksi», kesken tuhinootansa teki polsevikki-tavaarissiensa kans sopimuksen, jotta Suami saa Jäämeren rannalta Petsamon aluehen. Tämä tapahtuu helmikuus 1918, samhan aikhan ku Vilppulas tapeltihin.
Mutta samat oli meiningit tälläki pualen. Maaliskuus lähti Vaasasta Petsamoa valloottamhan n.s. »Renvallin retkikunta», jonka eresottamiset, »taistelut» ja seikkaalut muarostaavat Suamen kansan historias aivan oman lukunsa. Pyhän innostuksen vallas kokos yks hyttyystiätheen tohtori ympärillensä sotaasen »armeijan», oikian klapinasakin, jolla lähti maata valloottamhan. Siin’ oli toistasataa miästä, joista vai harvat käsittivät kuinkapäi pyssyllä ammuthan. Oli siinä merkillistä sotamiästä »reikärautaa» kantamas; kaikki tiäthet ja taithet, paitti sotataito erustettuna. Tairemaalariaki oli koko plutuuna. Jotta siälä Lapin perukooll’ on talvella vähä kylmä ja taipalehet siksi pitkiä, jotta pitää olla sapuskaaki enempi ku plakkarihi mahtuu, sitä ei tämä pyhän innostuksen sotajoukko, ensimmääne lasten ristiretki Suamehen historias, tullu ajatelleheksi. Mutta retkikunnan hyvälle tahrolle ja tarkootukselle annettakohon täysi tunnustus.