Kuinka kauas tämä retkikunta loppujen lopuksi Lapin perukoolla pääsi, sitä en oo sattunu kuutemhan, mutta yks mukana ollu uhkarohkia tairemaalari kertoo mulle jotta:

— Ku armeija oli aikansa erenny, nii yhtäkkiää ampua präiskähytti vihoolline retkikunnan ensimmäästä hevoosta nii päisilmiä, jotta koko armeija meni sekaasinsa ja kukin painoo harjakset sojos takaasi Rovaniemelle sen kun kerkes.

Sellaane oli retkikunnan surullinen loppu.

Kun Suamen ja Venäjän välillä sitte hiarottihin rauhaa pari vuatta, oli Petsamon luavuttaminen kans aina esillä, mutta ku rauhaakaa ei tullu ennenku v:n 1920 lokakuus, nii venyy se Petsamonkin saanti.

Sillä välillä, vuanna 1919, olivat valkoryssät enklantilaasten avulla ja kentraali Millerin johrolla perustanhet jonkillaasen Pohjoos-Venäjän valtakunnan Arkkankelihin. Jonkin aikaa se pysyyki pystys. Suamen hallitus teki sopimuksen kentraali Millerin kans, jonka hallus oli silloo Petsamokin, jotta Suami ottaa sille kuuluvan Petsamon aluehen hoitohonsa. Hallitus lähretti joulun aikoohi v. 1919 Vaasasta satakunta sotilasta jääkärimajuri Martti Valleniuksen johrolla Petsamhon. Mutta sitte hajoski Millerin valtakunta jo helmikuus 1920, eikä Suamen joukko keriinny olla Petsamos montakaa viikkua, ennenkun sen ahristuu jättää asemansa ja lähtiä pyrkimhän takaasi Suamehe. Polsevikit lährettivät suuria joukkoja merta ja maata myäri Petsamhon 22 p:nä maaliskuuta, eikä hajalle vartijooksi sijootetut sotilahat voinehet tehrä ylivoimaaselle vihoolliselle vastarintaa. Perääntymismatkalla sattuu sitte Salmijärven vääjytys ja tuima taistelu huhtik. 1 p:nä 1920, josta on jo ennen kerrottu.

Sillä lailla oli menny toinen yritys Petsamon saamiseksi tyhjihin. Vasta kun Suamen ja Venäjän väline rauha tehtihin Tartos 14 p:nä lokak. 1920, luavutti Venäjä Suamen erottamattomaksi osaksi nykyysen Petsamon aluehen, joka liitettihin meirän maahan virallisesti 1 päivästä tammik. 1921 ja vastahanotettihin saman vuaren helmikuun 14 p:nä.

Suurella touhulla alaattihin sitten järjestämhän Petsamon oloja. Mutta siinä tehtihin sellaane erehrys, että maata kovasti asuttihin Helsingin kamarisoffilta, eikä hommaajilla, ikävä kyllä, öllu minkäänlaasta käsitystä oloosta ja elämästä tuala kaukaasilla pohjan perukoolla. Uuresta aluehesta tehtihin erityyne lääni, sinne lähretettihin oikee maaherra ja joukkohon pantihin lääninhallitukset, ränttärit ja kaikki virkaherrat ja kapistukset, mitä paremmanpualeesen läänin hallituskamppeehin kuuluu. Koko laivalasti pantihin menemhän kiluunensa kaluunensa. Mutta pian tuli maaherran ja muiren virkaherraan ja varsinkin niiren frouvaan ikävä, n’otta ne pian pakkasivat kapsäkkinsä ja lähtivät hissunkissun takaasi Helsinkihin, jost’ olivat tullehekki. Samalla tultihin näkemhän, jotta koko tua komeus oli aivan liikaa Petsamon alkuperääsihi ja piänihin oloohin. Maaherranvirka lopetettihin, korkeemmaksi hallitus- ja järjestysviranomaaseksi asetettihin kruununvouti, joka hyvin riittääkin hallittemhan ja hoitamhan Petsamon ainesta. Ensimmääseksi kruununvouriksi onnistuttihin saamahan vakaumuksellinen Lapin eläjä Inarin piirin nimismiäs Otto Johannes Gråsten, joka pari vuatta hoiti tunnollisesti tehtäväänsä. Nyt s’oon kuulemma eronnu sekin. Hän oli tyyni, rauhalline ja kaiken muun hyvän päälliseksi kropiltansa jykevä miäs, joka ei turhia rehkiny, mutta teki sen sijahan hiljaasta ja tuloksellista olojen järjestelytyätä rakentaaksensa perustuksen järjestynehelle yhteeskuntaelämälle uurella alueella, johna kaikki oli aljettava aluusta ja olosuhtehet lisäksi olivat kokonansa toisellaaset ku muis osis maata; maa perin köyhää, kansa sivistymätöntä ja hajaantunehena laajalle alueelle tiättömien taipalehien taa.

Niis oloos tyäskentely on kokonansa toisellaasta, kun täälä sivistynehes mailmas kamariherrojen yksinkertaaset funteeringit rajaseutupolitiikasta, josta pystyy pullikoomahan ja ohjeeta antamhan äijä ku äijä, vaikkei oo eres Lapin porstuas käyny eikä nähny turskaa, Petsamon »leipää, lihaa ja kalaa», niinku siälä sanothan — muuta ku lipiäkalana mamman joulupöyrällä ennen vanhaan, ku sitä viälä herroos syäthin.

Tämä sanottuna vai sitä varte, jotta erinääsis piiriis meirän maas on tullu oikee uskonkappaleheksi ja viisuksi leimata kaikkia, mitä Petsamon nostattamiseksi vai tehrähän, fuskupeliksi ja turhaksi tuhinaksi. Ompa saanu kuulla sellaastaki päätööntä puhetta, jotta koko Petsamon aluehesta ei oo muuta ku menoja ja vahinkoa Suamelle. — Niin puhuuvat vain sellaaset, joill’ ei oo minkäänlaasta käsitystä asioosta. Tämä haikia valitus ja väärä virsi on yleene varsinkin ruattalaasten keskuures, ja niiren sanomalehret koittaavat sitä levittää ja juurruttaa suamaalaastenkin sekahan. Ruattalaasten kannan, jonka takana on se siunattu »skantinaavisuus», hyvin käsittää, sillä Suamen voimistuminen, alueen laajeneminen ja jalansijan saanti jäätymättömän valtameren partahalla, josta aukee monet mahrollisuuret, on pelkkää kateutta ja pelkoa, mutta jotta suamalaasekki rupiaavat epäälemhän ja halveksumhan suurilla ponnistuksilla hankittua pääsyä Jäämerelle, jota on kokonaane vuasisata toivottu — se on käsittämätööntä ja surullista.

Jos ei muu aukaase suamalaasten silmiä, jotta Petsamon alue on meille erinomaasen tärkiä ja suuresta merkityksestä tulevaasuures, niin pitääs sen selvitä jokahittelle jo ainaki siitä, jotta joku aika sitte päätti Norjan eruskunta, kommunistit ensimmääsinä, ryhtyä pikimmite rakentamhan satoohin miljoonihin nousevan rautatiän Tromsööstä pohjoosehen nimenomaan pelkästä peloosta, että Suami rakentaa Petsamon raran ja ottaa Jäämeren kaupan haltuhunsa.