— Niin koska sa tuut sitte? — huuti frouva.
— Sitte ku massikka komentaa jotta krukom ja piekom mars mars!!
— No sitte sä tuut pian — — nauraa helähytti frouva perhän ja heilutti nästyykiä. Huikkas vielä jotta:
— Älä vai munkiksi rupia siälä Petsamos. Ja katto kans ethes, jottes plumpsahra merhen!
— Turhaa siin’on silloo enää ethensä kattella, jos ottaa mennäksensä. Ja perä erellä mä meen tiätysti heti pohjahan asti jos kerran menemhän rupiaa n’ottei siin’oo epäilystäkää. — No ajöö ny para so mykky, o moo nu so gudaa! —
Ja nii mä lährin.
Junamatka Seinäjoelta Ouluhun on niin yksitoikkoone ja ikävä, jotta murheellisempaa taivalta en tiärä koko Suomenmaas. Yhren ainuan kerran m’oon poikaasena Oulun reisiin tehny päivällä ja viäläki sitä karun. Nevoja, räkämäntyjä, ruasthen polttamia lätäköötä, pajupuskia, tyhjiä asemia — siinä kaikki mitä pitää kakstoista tiimaa kattella pölyysestä vaununklasista.
Eikä eres pilettiä kysytä.
Sillä matkalla tuloo ihmine tylsäksi ku nuukkoo. Toiset ovat kuulemma tullehet synnintuntohonki, eikä kummakaa, sillä siinä ykstoikkooses jytinäs joutuu väkisinki ajattelemhan ja muistelemhan syntisen elämänsä prikusta prikkuhun. Onneksi menöö tuan erämaan halki yönaikahan makuuvaunu, johna sopii reissata lanteellansa. Sitä neuvon hartahasti jokahista käyttämhän, jonka pitää reissata Ouluhu. Ennen sitä maksaa 20 markkaa ku hulluksi tuloo.
Mutta heti kun pääsöö Ouluhu, nii miäli virkistyy. Ei trenkää muuta ku aseman oven auvaasta, nii siin’ on suurella präntillä ensimmääseen taloon seinäs, jotta Olli Piiparin matkustajakoti. Se saa mun heti hyvälle tuulelle, ku Ouluhun tuun. Ja Oulun susiteetti. Mä jään aina kattomhan ja funteeraamhan sitä, jotta »Olli piiparin matkustajakoti». — Mitä varte s’oon Piipari? Eikö se pitääsi olla Pillipiipari?