Kerraasti mä pistin juksan koukkuhu tyhjän tulitikkulooran, laskin pohjahan jotta saas nährä tulooko tuallaki kala. Ja nii nousi ku häkää vai! Juksaamalla voi miäs päivän mittahan nostaa satoja kiloja kalaa.
Jos lukijasta tuntuu kummalta tällääne kalastus, nii ei se ny vielä mitää oo. Mutta mäkin hämmästyyn ja epäälin jotta eikhän täs meinata meitä rumasti jutkuttaa, ku näin Parkkinan kylän rannas miähen noukkivan kuivalla maalla verkosta kaloja koppahansa.
Aivan totta, omin silmin näin! Ja paljo kaunihia ja eläviä kaloja siinä verkos olikin.
Asia oli kattokaas sillä lailla, jottei siin’oo mitää imhellistäkää, vaikka se nii kummalta kuuluu. Petsamon vuanos on nousu- ja laskuvesi, joka säännöllisesti tapahtuu päivittään, nii että veren korkeus vaihteloo pari kolme metriä. Ku on laskuvesi, nii paljastuu matala vuanon perukka Parkkinan kylän rannas aiva kuiville pitkän matkaa, n’otta hiataane lahrenpohja vai on näkyvis. Silloon sopii siihen kuivalle maalle pystyttää verkkoaitaa ja lähtiä kotia orottamhan nousuvettä. Jonkun tiiman päästä rupiaaki vesi taas nousemhan ja sen mukana tuloo kalakki ja tarttuuvat verkkohon. Laskuveren aikana saa ukko sitte saapastella kuivin jaloon verkkonsa äärehen ja noukkia kalat koppahansa.
Ei se sen kummeet konsti oo!
KALASTUSTA JA MUUTA MEKASTUSTA.
Pruukathan sanua, jotta elämä on taistelua ja sitä s’oon ainaki Jäämeres. Siälä karhaa toinen elukka toista aina suu auki takaa. Mutta järjestys s’oon siinäki, niinku kaikes muuski homnias täs mailmas. Ja s’oon sillä lailla jotta piäneet saa aina plyniä henkensä erestä suurempansa erellä. Eikä se muutoon passaasikkaa, sillä kuinkas piänet suurempansa söis? Sen repees maha, ja sitä varte sen on tiätysti ponkiminen pois tiältä. Mutta herra s’oon herrallaki. Tuskin on vähä suureet keriinny piänempänsä nialaasta, n’otta häntä suus viälä lipajaa, ku jo on ittekki menos parempansa kitaha. Ja ku tuas tuuman mittaasesta kalanpoijasta alkaavat toisiansa niälemhän, nii ennenku on tultu 700 kilon painoosehe holkerihi, on siinä sisätyste kala toisensa vattas jo kymmenettä kertaa. Ja kalojen joukos huseeraavat viälä tuhannet merilinnut ja satapäiset hyljeslaumat. Ja niiren niskas häärii ihminen pyssyynensä, paukkuunensa.
Samoohin aikoohin ku turskaparvet tuloo Petsamon vesille lännestä, ilmestyy rantavesihin irästäpäi tuhansia hylkehiä, jokka prissaavat turskaa ku koirat lammaslaumaa. Mutta pian siihen tuloo sellaasiaki herroja, jokka pistelöövät poskehensa kokonaasia hylkehiä. Ja s’oon yks lai valaskaloja, jota sanothan miakkavalahiksi, ku niill'on nii pitkä ja terävä noukka ku miakka. Silloo saavat hylkehet voorostansa panna propellit käynthin n’otta vesi prisajaa. Kalastajat sanoovat, jotta s’oon mahtavaa kattella ku valaskalat ajaavat eteliänsä hyljeslaumoja. Siinä käy kuulemma eri kohu.
Jäänieres on monellaasia hylkehiä, joita sanothan eri nimillä, mutta siitä ne tuntoo kumminki kaikki, jotta niill' on parta, oikee pitkät näävelit. Ja naamastansa on hyljes nii vanhan tummanverisen klanipää äijän näkööne, jotta kun sen näköö meres, nii helposti erehtyy, niinku on monaasti sattunukki.
Kerraasti meinattihin täälä Vaasan saaristos vahingos ampua hylkehenä yks lyysionkoulun opettaja, nimeltä Kröömpäri. S’oli kesää viättämäs merikyläs ja meni yhtenä päivänä uimahan jottei siitä näkyny verestä muuta ku pää ja näävelit. Samalla saarell’oli kaks hylkehenampujaa hylkehiä vahtaamas ja ku ne näkivät Kröömpärin äijän pään kelluvan veres, nii heti oikaasi toine pyssynsä ja rupes sihtaamhan. Mutta onneksi huamas Kröömpäri pyssynpiipun ja sekös huuthon jotta: