— En oo syäny kumpiakaa, en hurria enkä pallasta.
— No mutta siiloonhan se on hurrikas ruaka! — penäs emäntä.
Ku aikansa oli tulkattu, nii ymmärrin, jotta hurrikas merkittöö samaa ku »ensikertaane». Hurrikas ruaka on sama ku ruaka, jota ensikertaa maistaa. Ja meirän puales merkittöö »hurri» ruattalaasta!
Matkhan lährös oli vuanolla ruma ja tuuline sää. Tuntuu jo etukäthen häjyltä vattanpohjas ku ajatteli, jotta kuinkhan siälä aavalla merellä oikee keikuttaakaa, ku täälä vuanolla jo näin paiskii. Oli vähä sumuaki, jotta meitä maalaasmiähiä oikee peljätti, mikä voihkina täs taas tulookaa. Sen tähre oltihin hiljaasia ja totisennäköösiä. Mikä veti sualivyätänsä kolme reikää kireemmä, mikä söi pulveria, kuka ittiänsä muutoon troppas. Mutta kaikill’ oli sama meininki, jottei tulsi kovi merikipiäksi. Hyvä konsti kuuluu olevan se, ku panoo ittensä heti laivhan tulles maata aiva suaraha kannelle eli soffalle, makaa hiljaa ja ottaa yhren kiintiän paikan, esimerkiksi laivanmaston huipun, johka tuijottaa. Yks meirän joukosta koitti sitäki konstia, muttei se auttanu. Ja mä luulen, jotta sitä pikemmin merikipiäksi tuloo, mitä pahemmin sitä pelkää ja ajatteloo. Konjakki pitääs olla hyvää merikipua vasthan, mutta mistäs sitä ottaa kialtolakimaas!
Me olimma jo valmihia uhraamhan Jäämeren jumalille heti ku vuanon suulle päästhän. Kaulat pitkällä orotimma. Mutta suuri oli hämmästys ja ilo, ku vuannosta tultaes aavalle merelle siälä paistooki ihana aurinko ja meri makas aiva tyynehenä. Usee kuulemma sattuuki nii, jotta ku vuanos käyy lakkapäälainehet, nii Jäämeri on rasvatyyni.
Siitä matkasta, jota nii pelkäsimmä tuliki mitä ihanin huvimatka peilikirkkahalla rannattomalla ulapalla auringon helottaas ku heinäkuun poutapäivänä.
Matka kulki vuanon suusta pohjoosehe Kalastajasaarennolle, joka seki on meikälääselle merkilline nähtävyys. Kalastajasaarento on 48 kilometriä pitkä ja 25 km leviä niämisaari, jonka yhristää mantereesehe vai kilometriä leviä kannas. Sen poikki kalastajat vetäävät välistä venehensä, ku eivät viitti kiärtää saaren ympäri. — Suamen ja Venäjän raja kulkoo tämän saaren halki nii, jotta puali kannasta ja vähempi puali saarta kuuluu Suamelle. Venäjän pualelle on jääny monta suamalaasta kylää; niistä suurin on nimeltä Muatka. Kaikki Kalastajasaarennon asukkahat ovat puhtahia suamalaasia. Ne on siirtynhet Pohjoos-Suamesta, Kuusamosta ja Kittilästä. Niimpä Pummangin Rekinan taloon vanha isäntäki sanoo lähtenehensä kotopitäjästä Kittilästä »nöyrinä vuasina»; se on suurina nälkävuosina 1860-luvulla. Se on sattuva sana »nöyrä vuasi.» —
Kalastajasaarento on aiva toisellaasta luantonsa pualesta ku Petsamon ympäristöt. Saari nousoo ku matala limppu merestä ja on aivan puutoon. Siälä kasvaa vain ruahua, varpuja ja kanervaa. Saaren rannat on toisinpaikoon suaraa ja äkkijyrkästi halkeellehia korkeeta kallioota, jotta mereltä näyttää ku tultaas Viaporin fästinkihi.
Saaren länsipualella, joka meille kuuluu, on syvä lahti, jota sanothan Pummangin vuanoksi ja sen rannalla sijaattoo satakunta henkiä käsittävä Pummangin kylä. Petsamosta tulija hämmästyy, ku näköö täälä oikee ihmismoosia taloja, eikä sellaasia piäniä kurjia töniä ku varsinaases Petsamos. Pummangis on monta suurta suamalaasmallista talua, jokk’on sisustettu samhan laihi ku taloonpoikaasasumukset yleensä pohjoos-Suames. Parhaat taloot on Rekina ja Pesonen. Joitaki tupia oli tekemäpualis. Niihin oli saatu värkkipuita soran aikana Petsamon erustalla haasirikkoontunehista ja saksalaasten sukellusvenehien upottamista puulaivoosta. Mutta näki siälä viälä pari turpehista ja maasta pykättyä vanhan ajan multamajaakin, joonka seinät ja katto kasvoo heinää, koreeta kissinkelloja ja keltakukkia n’otta n'oli oikee kaunihia kattella.
Kylän ihmisekki oli näöltänsä ja käytökseltänsä toisellaasia ku Petsamos. Pummankilaaset, samoon ku muukki Kalasaarennon asukkahat, ovat tarmokasta ja toimeliasta väkiä, ja sitä varte ne ovakki aika hyväs toimhentulos. Niill’ oli siälä kirjoja taloos, tilaavat sanomalehtiä ja seuraavat muunkin mailman menua. Ja sitä ei voi sanua Petsamon alkuasukkaasta.