— No kuinka niin? — kysyyn mä.
— No sanokaas muuta! Min'en tehny yhtää mitää ja pois pantihin! En tikkua ristihin pannu — vakuutteli miäs vesis silmin.
— Mutta jos s’olis ollu tarkootus, tuata nuan, jotta olis pitäny silloon tällöön panna niitä tikkuja vähä niinku risthin eres harvaksensa — arvelin mä, jok’en oo oikee perillä tällääsis koskiasioos.
— Hui, hai, ei sinnepäinkää! — vakuutti miäs. — Min’en eres reisuakaa jäätyny kivhen kiinnikkää niinku kaverille käythin.
Ja sitte se kertoo koko jutun niinkun se oli. Niin on asia! Miähen nimiä en tiärä, mutta sanoo lähtevänsä Lestijärvelle, john’on kuulemma hyvät tukkityät käynnis.
Mutta nyt mulle on kerrottu taas yhrestä toista asiasta, joka on siälä kosken pohjas hiljan tapahtunu.
Siäl'on tullu sellaane tulemus, jotta yks miäs on purru vahingos kiälen päästä palan pois.
Täs yhtenä päivänä ku aurinko jo korjasti paistoo ja suloosesti lämmitti kahren laiskanpulskan jullin selkää, nii rupes toista nii sainehesti väsyttämhän ja raukaasemhan, kun s’oli ollu illalla yäjalaas, n’otta aiva se oikohonsa haukotteli. Siihen meinas seisahallensa nukkua ja olis vissihin kaatunukki, jonsei s’olsi toisella kärellä pirelly lapionvarresta kiinni.
— Älä sä nuan kauhiasti levittele tuata leipälaukkuas jotta aivan muakin alkaa nukuttaa — sanoo toinen.
— Mitä se sulle kuuluu? — tiuskaasi toinen ja aukaasi viälä leviämmälle leukaperänsä.