Ja ku toren sanoo, niin ne kampistivakki toisiansa aina vooron perhän, n'otta n'oli tuan tuastaki kanttui ja seljällänsä. Silloo siinä tuli aina tuhannenmoone kiirus. Jok'oli päälläpäi, lyärä moikotti ku akat kurikkarannas. Ei puhuttu mitää, puhistihin vai ja huireltihin sakiaa. Ja ähyyttihin.
Hyvä siin' oliki ja oikee mukava tapella, ku ei ollu kiviä eikä kantoja alla, johk' olis ittiänsä kolhinu. Oli vai isoo, pehmoone ja lämpööne tunkio, johka sai huitoja toistansa surkuamata ristihi, rastihi ja poikkipäi ja vaikka päällensä pystyhy housunkauluksia myäri. Kovaa paikkaa ei ollu olleskaa, pehmoosia vai, n'otta isännät oikee lystiksensä rytyyttivät siinä toista tiimaa.
Niin kova siinä kumminki käyy tohu, jotta kersat pihalta kuulivat, tulivat kattomhan ja sitte tuphan äireelle sanomhan jotta:
— Voi voi äitee ku meirän isä ja toiskan isäntä tappeloovat tunkiolla aiva hiespäi n'otta pairankaulukset kouras! Ja meirän isän housut on revenny aiva juuria myäri…
Silloo lähti emännät molemmista tuvista ja viälä paljo muita akkoja ja kylän ämmiä häntä truutulla tunkion rannalle kattomahan.
Ja kyllä siinä itkettihin ja siunattihin jotta:
— Voivoi ja oijoi, menkää hyvät ihmiset eroottamhan!
Mutta isännät ei kuullu eikä nähny yhtää mitää, ne vai möyriivät päätä myäri tunkios, n'otta silloo tällöö vai vilahti piaksusaapas ilmas.
Akat hakivat viimmee apuuhi kolme oikee rotevaa päivämiästä, jokka meni niitä eroottamhan. Ja saivat ku saivakki viimmee miähet irti toistensa tukasta vaikka kyllä n'oli nii lujas ja nii takus ja nii ryätäs nii ryätäs, jotta s'oli aiva kauhiaa.
N'oli yrittäny isännät nii sinnin päälle, jotteivät jaksanhet sanaakaa sanua. Hohuuttivat ja ploosasivat vai. Aiva niitä pyärrytti, n'otteivät meinannehet pystys pysyä. Ja sellaases putsus olivat yltä ja alta, n'ottei niiren omat akakkaa tahtonhet tuntia.