Isännät on kiärtäny kartanolla, repinhet airaksia, särkenhet vanhat kärrynlavansa ja kivirekensäkki polttopuuksi. Monet on joutunhet antamahan takanpeshän koivuuset väärät värkkipuunsakki, jota n'oon säästänhet katonrajas sata vuatta ja meinannehet tehrä oikee kahrenhengen lullulavittan taloohi.
Kyllä s’oon ollu nii kamalaa talvia, jottei s’oo kuin makaa, jos ihmiset on pakannu tulla oikee riivooksihi, ku hiataaki olis pitäny ajaa tiäosalle, eik’oo reki luistanu, vaikk’olis ollu kuinka hyvi raurootettu.
Joka aamu on isäntä noussu jo neljältä ylhä ja käyny portahilla kattomas, jotta eikö jo oo lunta tullu, ja aina vai on pitäny konttia takaasi emännän seljän taa ja huakaasta jotta:
— Kyllä s’oon kauhiaa, ku mailina on aiva kuralla ja helmikuu on jo pualivälis — — —
Mutta yhtenä aamuna sitte tuliki isäntä vähä äkkiä takaasi jotta:
— Nousekkos Maija joutua ylhä laittamhan kaffeeta ja ruakaa väjelle — nyt on tulin luuta!
Ja sitte takaasi tuphan jotta:
— Hoi Nikolai ja Kalle siälä ylisängys, älkää enää hornakko, joutua ylhä panhon hevoosia aseehi, nyt lährethänki mettähän koko taloon väjellä!
Siinä tuliki eri pouket ja samallaasta s’oli joka taloos n’otta ovet paukkuu ja aisakellot heläji. Tiät oli mustana hevoosia joka taholle. Puita ja heiniä ajettihin n’otta hevoosen hännät soittuu ku fiulun kiälet.
Ja sitä menua s’oon sitte piisannu lumi ja kiirus, n’ottei nyt oo enää häränpalaa, ku sais vai viälä hiatakuarmat tiälle.