Kesäisillä paimenretkillä ei tällaista oikeudenjakajaa ollut ja niillä suoritettiin tappeluita melkein joka päivä. Masan häviölle joutuessa yhteenotto päättyi hävinneen puolen uhkaavaan äänettömyyteen, toisen puolen alakynteen jäädessä se päättyi tämän itkien ja kiroten esittämiin uhkauksiin:
— Mä sanon isälle! Sanon jo!
Koulutehtävät Masa suoritti yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Luontaisten lahjojen ohessa siihen vaikutti halu noudattaa oikeudentuntoisen opettajan tahtoa, sekä eräänlainen hiljainen koston- ja kunnianhimo. Hän on yhtä hyvä kuin hekin.
Ylemmille osastoille tultaessa ja kehnompain ainesten joukosta pois jäätyä, toverit vähitellen lakkasivat häntä härnäilemästä ja kiusottelemasta. Antoivat hänen olla rauhassa. Eikä hänkään heidän rauhaansa häirinnyt.
Kotona suoritettavat tehtävät hänelle määräsi emäntä, isäntä kun uhkauksensa mukaisesti ei sekaantunut Masan asioihin. Ei edes Masan lukemisintoa häirinnyt, vaikka pitikin lukemista työmiehelle kaikkein hulluimpana hommana. Mutta eihän se minun takkiani laahaa. Itsepähän tuon edestään löytää, ajatteli ja hillitsi itsensä. Ja kun kyläläiset tulivat poikainsa puolesta Masan päälle kantamaan, sanoi hän vain:
— Pitäkööt puolensa. Tai jos eivät voi pitää, niin antakoot Masan olla rauhassa.
— Rauhassa, matkivat kantelijat. Kukahan tämän rauhaa pyytäisi häiritä, mutta kun — —
— No Masa nyt ei ainakaan kenenkään rauhaa häiritse, sanoi isäntä sillä tavalla, että kantaja ymmärsi enemmän sanomisen turhaksi.
— Vielä tuota puolustaa — muutamaa, mutisi vain ja meni pois.
Kun Mikku tuli sille iälle, että alkoi kelvata paimenen virkaan, ja Masaa alettiin käyttää töissä aikaihmisten mukana, loppuivat paimenkahakat ja niistä johtuvat kantelut. Niistäkin harmeista siis päästiin. Ja elämä oli melkein siedettävää taas.