Ja niinpä kävikin, että kun Masan huutolaisaika loppui, haastoi isäntä häntä edelleenkin jäämään taloon.
— Alan jo käydä vanhaksi, ja kun tässä on nyt jo molemmin puolin toisiinsa opittu, niin eikö se lie näin parasta. Kyllä minä palkkaa maksan sen kuin joku toinenkin.
Masa ei ollut sitä asiaa koskaan johtunut ajattelemaan eikä osannut siihen mitään vastaankaan sanoa.
— Kuinka paljon noin niinkuin arvelisit pitäväsi saada palkkaa? kysyi isäntä vielä.
Masa ei osannut siihenkään mitään sanoa. Ei hän ollut sitäkään tullut koskaan ajatelleeksi.
— Niin no — kyllähän me siitä sovimme. Kyllä minä sinulle aina sen maksan kuin joku toinenkin, vakuutti isäntä.
Varsanniemen Ruokko-Masasta tuli siis Varsanniemen renki-Masa. Ja kun hän samoihin aikoihin kävi rippikoulunkin, tuli hänestä myös raavas poika.
Se ei vaikuttanut mitään muutosta hänen ulospäin näkyvään elämäänsä. Hän teki työnsä samoin kuin ennenkin, oli yhtä vähäpuheinen ja itsekseen elelevä kuin ennenkin, ja kaiket joutoajat lueskeli lainakirjoja, niinkuin ennenkin.
Joskus vain ajatteli, että hänkin on nyt raavas poika ja renki, jolle maksetaan palkkaa. Silloin aina mieleen läiskähti jotain omituista, sellaista ujostuttavaa. Ja siellä jossain syvemmällä asuva arka kaiho ja kaipaus jonnekin ikäänkuin heräsi. Ja syttyi aavistus jostain salaperäisestä, joka on jossain ja joka tuossa tuokiossa voi tulla esille.
Vapisevin sieluin Masa odotti sitä — — —