Ja eräänä päivänä se vihdoin puhkesi.
Oltiin Mätikorvessa kauraa leikkaamassa. Puoliselta noustua käski isäntä renki-Masan ruveta asettamaan lyhteitä kuhilaille.
— Pane ne tälle puolelle vesivakoa, sanoi hän osoittaen kädellään.
Ja sun pitääkin nyt tehdä niinkuin minä käsken. Muista se!
— On ajaessa parempi, kun saa peltojen päissä tehdä kuormilla loivemmat käänteet maasilloille kääntyessä, selitti isäntä toisille.
Masa alkoi tehdä kuhilaita ja asetti ne — keskelle vesivakoa. Isäntä huomasi sen. Sanaa sanomatta hän meni Masan luo ja Masan kaulukseen tarttuen ärjäsi:
— Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei sulle enää ollenkaan kelpaa oikea puhe! Sinne panet ne likoamaan!
Masa ei ollut huomannut isännän tuloa. Häneltä pääsi säikähtynyt älähdys ja hän iski nyrkillä taakseen. Nyrkki sattui jonnekin, ja kun hän kääntyi, näki hän isännän pitelevän verta vuotavaa nenäänsä.
— Sosialisti, sähisi isäntä hampaitaan kiristäen.
— Porvari, vastasi Masa, ja hänen kasvoilleen levinnyt hätäytymisen ilme katosi kuin pyyhkäisten.
— Minä olen sulle jo kerran sanonut, jotta sun pitää laputtaa pois meiltä. Uskotko sä sen yhdellä sanomalla? Vai pitääkö mun sanoa se vielä toisenkin kerran? jylisi isäntä.