Mutta Varsanniemen Miska on nuorisoseuran juhlilla —
Sanna tunsi punastuvansa. Istui tuolille pöydän luo, jonka yläpuolella seinässä oli laudalla suljettava luukku. Pää painui pöytää vasten ja paljaat käsivarret kiertyivät pään ympärille.
Ei hän itkenyt. Muuten vain johtui taas ajattelemaan elämäänsä.
Isä ja äitikin tulivat taas mieleen, niinkuin niin monta kertaa ennenkin nyt viimeksi kuluneena vuotena. Ei hänellä kyllä ollut heistä minkäänlaista muistoa. Mutta hän oli kuullut heistä. Varsinkin Kontolan tädiltä ja Antin Miinalta.
Jos isä ja äiti eläisi nyt vielä — —? Silloin hänen varmaankaan ei tarvitsisi olla piikana. Sanoohan täti aina, että isän eläessä heillä oli hyvä toimeentulo.
Tai jos Saarenpään isäntä ja emäntä vielä eläisivät — —?
Ihmisillä oli tapana silloin kuiskailla, että hänestä tulee vielä Saarenpään emäntä. Hän nauroi vain sellaisille. — Vasta nyt on hänellä monen muun asian ohella muistunut mieleen paljon sellaistakin, josta on johtunut ajattelemaan, että kenties niillä oli jotain sellaista mielessä. Silloinkin — se oli juhannusaaton edellispäivä viime vuonna — kun se tapahtui ja kun isäntä aikoi sinne Hurrilaan mennä. Kaiken aamua olivat isäntä ja emäntä niin omituisia. Naureskelivat ja puhelivat kaikellaisia hänelle. Kun hän hevostakin valjasti isännän kanssa, sanoi isäntä:
"Lähden tästä vähän lakimiesten puheille", ja naurahti ja katsoi häneen niin omituisesti. Ja kun hän rattailla vasta huomasi, että riimunvartta ei olekaan mukana ja hän haki sen tallista ja antoi isännälle, niin isäntä sanoi:
"Tulevana tiistaina on sun syntymäpäiväsi. Et kukaties muistakaan?
Täytät kahdeksantoista."
Ja emäntä portailla sanoi isännälle, että: