Sannan pää kohosi pöydästä ja kauhun ilme silmissään katsoi hän seinässä olevaan luukkuun.
Seuraavana yönä kuoli emäntäkin, kertaakaan tajuihinsa tulematta. — —
Sitten tulivat Rantalan, Seppälän ja Sikkarin emännät tyttärineen hautajaisia laittamaan.
Sanna hymähti.
Oli sekin aikaa! Hän sai yksin hoitaa lehmät ja muun askareen ja sitten yötä päivää juosta asioilla. Sellaisilla, joille he itse olivat liian hyviä menemään. Ei hän joutanut syömäänkään muuta kuin vähän juostessaan haukkasi mitä sattui löytämään. Ei koskaan pöytään käsketty toisten joukkoon syömään. Itselleen ne kyllä laittoivat hyvät jos hyvätkin ruoat. Mutta hänelle ja renki-Miskalle ei niitä koskaan annettu. — Ja sitten ne riitelivät perinnöistä —! Sitä vaille, etteivät tapelleet! — Mutta kun hautajaispäivä tuli, niin silloin olivat niin mustissa, niin mustissa — ja niin hartaina — —. Huojuttelivat ruumistaan ja huokailivat, olivat pää kallellaan ja itkivät —. Pirut!
Sanna sylkäisi.
Hän muisti, kuinka hänen silloin teki niin sydämellisesti mieli siepata korento ja sillä pyyhkäistä koko akkarivi pellolle ja kuinka hänestä tuntui, että se olisi ollut aivan emännän ja isännän tahdon mukaista.
Toisen päivän iltapuolella ne sitten rupesivat kokoilemaan rattailleen mikä mitäkin. Hänkin meni kamariinsa katsomaan, etteivät edes hänen omiaan vie. Mutta sielläkin niitä jo oli. Seppälän Manta kääri piirongin liinaa ja Sikkarin Hulda oli pöytäliinan kimpussa, sen uuden, jonka hän juuri kuolemantapausten edellä sai valmiiksi. Ja molempain äidit purkivat piirongin laatikoista hänen liinavaatteitaan lattialle.
"Ne on mun", huusi hän heti ovella. Siihen Seppälän emäntä, muutama krapu, sanoi jotta: "Sun! Ei täällä ole, lapsiparka, sun mitään."
"Mutta minä olen ne kaikki neulonut", hän tiuskasi.