— Jos yleisö olisi hyvä ja tulisi saliin, niin jatketaan ohjelmaa, tuli iltaman ohjaaja ilmoittamaan.
Ravintolassa vielä oleva yleisö alkoi virrata Sannan ohi saliin ja Sannan kasvot saivat sellaisen ilmeen kuin olisi hänen hyvin vaikea pidättää nauruaan. Mutta kun ravintola tuli tyhjäksi, säikähti hän ja alkoi pälyillä ympärilleen kuin piilopaikkaa etsien. Ja kun ravintolatytötkin poistuivat, hiipi hän eteiseen vievää ovea kohti, niinkuin ihminen, joka on tullut väärästä ovesta, eikä millään ehdolla sallisi, että sitä huomattaisiin.
Rapuilla tuli Korpisen Rikku Sannaa vastaan.
— Joko sinä menet kotiin? kysyi Rikku.
— Jo, vastasi Sanna.
— Minäkin tulen, sanoi Rikku.
— Tule vain, vastasi Sanna ja enempää Rikusta välittämättä meni. Eikä hän Rikkua oikeastaan nähnytkään. Eikä se mitä hän Rikulle sanoi ollut muuta kuin koneellista äänielimien liikuntaa.
Hän muisti vain Miskan äänen ja tajusi, että kaikki on nyt lopussa — ja että hän on saanut parantumattoman haavan ja pitää kättään sen päällä, etteivät ihmiset sitä näkisi — ja kiiruhtaa pois, ettei veri ihmisten nähden pääsisi vuotamaan.
Luhtiin päästyään hän, vaistomaisesti avaimen sisään otettuaan ja oven hakaan pantuaan, meni pöydän luo tuolille istumaan ja alkoi tuijottaa luukun sulkulautaan sen ilmeisenä kuin olisi hänelle juuri äsken odottamatta mieleen muistunut joku pitkän aikaa unhotuksissa ollut hyvin naurettava asia. Ja yht'äkkiä purskahtikin hän nauramaan.
— Kyllä olen ollutkin hullu kun en tuota jo ennen ole ymmärtänyt! Sepän Sanna, joka on ollut myötynä — se sanoi — mikset sanonut heti, että kunnanvaivaisena — piika. — Ja sellainen on luullut, jotta Varsanniemen Miska, rikkaan talon komea poika — ha ha ha! Kyllä on pitänyt ihmisen ollakin hullu —!