Ja taas hän nauroi.
Ja sitten hän melkein itki. Hammasta purren ja kädet nyrkissä taisteli vastaan, mutta sittenkin melkein itki. Itki sitä, että on nyt niin yksin.
Ja koko maailman hylkäämä.
Hän oli purskahtamaisillaan ääneen itkemään. Mutta kiristikin vain hampaita entistä lujemmin. Ja tunsi säälimättömästi vihaavansa Miskaa ja koko maailmaa. Sylkäsi — — heille vasten naamaa. Nauroi itsellään ja pilkkasi itseään tuon itkun vuoksi.
— Onpas kun asiakin, sanoi.
Ja itki.
Riuhtasi itsensä seisaalleen, sivalsi huivin päästään ja — jäi huivi kädessä, suu ja silmät avoinna kuuntelemaan.
Luhdin tikapuut natisivat.
— Siellä tulee joku, kuiskasi Sanna. Kuka? Henkeä pidättäen hän kuunteli kuinka se rappu rapulta tuli ylemmäksi ja ylemmäksi. Nyt se tuli jo ullakolle — nyt se tarttui oven kahvaan. —
Sanna alkoi vapista, kun ovi rupesi hiljalleen nytkimään.