— Niin vain, jotta hurja luonto on parempi kuin rikkinäinen paita, vastasi Sanna ja heitti juuri sitomansa lyhteen keskipellolle. Älkää murehtiko akat! Antakaa hevosen murehtia. Sillä on suuri pää.
— Niin — itkulla ja kehruulla saa yhtä paljon, huusi Jussi.
— Sinäkin, kelvoton, mutisi Liisa ylenkatseellisesti.
— Tällaisella luonnolla
ei nurkissa kurkistella.
Sinä saat lempiä ketä sinä tahdot
Ja minä vain herrastella
lauloi Sanna ja hihkasi:
— Hih hilukaa, eikä tule vilukaan!
— Kun ei vain nolahtaisikin joskus, sanoi Liisa tovereilleen.
— Häh? kysyi Sanna.
— Sanoin vain, jotta kun ei vaan sunkin vielä nolahtaisi joskus, vastasi Liisa rohkeasti.
— Nolahtakoon! Eipä tässä korkealta kaaduttaisi! viskasi Sanna ja katsoi akkoihin kuin jotain vaanien. Heitti niskaansa ja painautui leikkaamaan. Sanaa puhumatta alkoi riipoa niin, että pojat eivät olleet millään pysyä mukana.